Satiirisessa
sotaromaanissa Me
sotasankarit
(1961)
amerikkalainen
kirjailija
Joseph
Heller
pohtii, onko sodassa mahdollista ilmoittaa tulleensa hulluksi. Heller
esittelee tilanteen, jossa B-25-pommikonetta
ajava lentokapteeni John Yossarion
toteaa olevansa hullu ja pyytää vapautusta sotatehtävistä; näin
sotilas
kuitenkin osoittaa järkevyytensä, sillä ainoa järkevä
sodanaikainen teko on pyrkiä pois, koska sota itsessään on niin
hullua.
Armeijan
logiikka on kuitenkin selvä: jos ihminen väittää olevansa hullu,
se tarkoittaa, että hän on terve, koska vain terve voi väittää
itseään hulluksi. Niin Yossarion joutuu jatkamaan
pommituksiaan.
Suomessa lähestytään nyt ajankohtaa, jolloin talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi 80 vuotta. Tiedossa on runsaasti hehkutusta talvisodan hengestä, suomalaisesta sisusta, hienosta ”torjuntavoitosta” ym. Filosofisessa aikakauslehdessä Niin & näin 2/2019 on teemana sota, joka edelleen on hyvin keskeinen osa suomalaista historiakulttuuria.
Lehden yhdessä kirjoituksessa Jarkko Halkonen asettaa kysymyksen, hukkuuko yksilön kokemus sodasta kansallisen tarinan puristuksessa. Halkonen kirjoittaa, että talvi- ja jatkosotia lähestytään yleensä vain valtion näkökulmasta, jolloin hulluksi tulevia miehiä tai yksilöitä muutenkaan ei juurikaan noteerata. Pääasioina ovat: Suomi joutui sotaan, Suomi kävi kovia puolustustaisteluja, Syväri saavutettiin joulukuussa 1941 jne.
Historianopettajana toimiva Halkonen on käynyt läpi lukion opetussuunnitelmaan kuuluvan itsenäisen Suomen historian kurssin, jonka sisältötavoitteet painottavat valtiotason poliittista ja taloudellista historiaa. Sisältöjen otsikot puhuvat vain Suomesta, eivät suomalaisista sotilaista.
Uuttakin sotahistorian tutkimusta on julkaistu, mutta ne eivät selvästikään saa pysyvää sijaa. Tällaisia kirjoja ovat mm. Sari Näreen ja Jenni Kirveen Ruma sota (WSOY, 2008) sekä Ville Kivimäen Finlandia-palkittu Murtuneet mielet (WSOY, 2013). Molemmissa näissä on keskitytty taisteluiden, joukkojen liikkeiden tai strategioiden sijaan siellä sodassa olleiden ihmisten selviytymisiin ja tragedioihin. Kivimäki perkasi sodan mielenterveydellisiä vaikutuksia ja niiden hoitoa sekä sodan aikana että sen jälkeen. Esille tuli erilaisten psyykkisten vammojen yleisyys.
ELLUN KANAT
Suurin osa nykysuomalaisista saa kuvan Suomen osallistumisesta toiseen maailmansotaan Tuntematon sotilas elokuvista. Varsinkin ensimmäinen, Edvin Laineen ohjaama elokuva on kuin kiveen hakattu tarina, jonka omaksumista helpottaa elokuvan sisältämä huumori. Rauni Mollbergin versio ei saanut suuren yleisön suosiota, koska siitä puuttui suureksi osaksi tämä huumoriosa, ja kaiken lisäksi se menetti maineensa viimeistään siinä vaiheessa, kun lehtijutuissa elokuvaa alettiin nimittää pasifistiseksi.
Aku Louhimiehen Tuntematon on erinomainen tulkinta Väinö Linnan romaanista, mutta siinäkin suomalainen sotilas on heikoimmillaankin vahva, eikä pyydä vapautusta Hellerin murtuneen sotilaan tavoin. Kuvaavaa esimerkiksi on, että hallitsemattomasti pelkäävän sotamies Riitaojan hahmoa on muutettu kirjaan nähden siten, että pakokauhun sijaan hän juuri ennen kuolemaansa saa pelkonsa voitetuksi ja pyrkii pelastamaan haavoittuneen alikersantti Lehdon.
Jarkko Halkonen ottaa Louhimiehen elokuvasta esille myös sotamies Rahikaisen: ”Jo edellisissä elokuvissa arveluttavia tekoja tehneestä mutta kuitenkin päällimmäisenä sympaattisesta Rahikaisesta on tehty epäilyttävämpi, jopa sosiopaattinen hahmo. Voisi siis ajatella, että monet Suomen sotiin liittyvät tabut ovat murtuneet, kunhan vain ulkoistamme myyttejä rikkovan toiminnan epänormaaleille tai poikkeaville.”
Yksi hulluuden ulkoistaminen toteutuu sotamies Honkajoessa. Hän on kuitenkin syntymähulluna epänormaali, joten armeija saa puhtaat paperit.
Riitaoja sen sijaan ei ole hullu, mutta pelkää kuin hullu. Riitaoja kuuluisi psyykkisesti häiriintyneiden sotilaiden tarkkailuyksikköön Hennalaan, josta hänet vapautettaisiin B-mieheksi ja ainakin pois varsinaisista taistelutehtävistä. Riitaoja kuolee vihollisen luoteihin heti Lehdon itsemurhan jälkeen.
Kivimäki kuitenkin kirjoittaa, että tuon ajan sotilaspsykiatrit olivat saaneet oppinsa pääosin Hitlerin Saksasta, jossa ei juurikaan tunnettu psyykkisesti oireilevia sotilaita, vaan heitä pidettiin sotilaskarkureina ja teloitettiin.
Tätä oli Suomessakin, kuten Halkonen kirjoittaa. Väinö Linnan romaani toi jo 1950-luvulla julki sodanaikaiseen moraaliin liittyneitä arveluttavia piirteitä sekä pelon, sotilaiden kieltäytymisen komentajien tottelemisesta ja tästä saadut kuolemantuomiot. Tästä huolimatta sotilaat ovat jääneet lähinnä elämään mielikuvana ”ne velikullat”, jotka hoitavat kyllä asialliset hommat, vaikka muuten ovatkin kuin ”Ellun kanat”.
Honkanen tunnistaa ne haasteet, joita tällaisiin myytteihin liittyy. Kun ihmiset odottavat kokevansa yhteenkuuluvuutta menneisyyden kertomusten äärellä, on houkuttelevaa nojata vetoavaan ja tunteita herättävään selviytymistarinaan.
”Vasta Kivimäen palkittu teos näytti todella tuovan laajempaan julkisuuteen myös sellaisia sotilaiden kohtaloita, jotka eivät osu osaksi perinteisiä yhtenäisyyden ja selviytymisen myyttejä. Jos uusi sotahistoria nähdään julkisessa keskustelussa kansallisen itseymmärryksen kannalta tärkeäksi, olisi se tuotava luokkahuoneisiin. Ongelma on, että sen esille nostamat ihmiskohtalot vaikuttavat monessa mielessä vastakkaisilta perinteisen sotahistorian kuvalle: Suomi selvisi, mutta tykistökeskityksissä traumatisoitunut nuori ei.”
Ruma sota -kirjasta minulle on jäänyt mieleen varsinkin se, että monet joutuivat pelkojensa kanssa ja hulluutensa torjumiseksi käyttämään viinaa ja huumeita. Niitä sai, koska Suomen herrat tiesivät, että niitä tarvitaan. Parasta oli Panzerschokolade eli Pervitiini, kemialliselta nimeltään metamfetamiini, jota saatiin aseveljeltä Saksalta. Se oli rajumpaa kuin ”tavallinen” amfetamiini, joka sekin on laiton aine näin rauhan oloissa.
Juuri tällä hetkellä suomalaiset veteraanimilitaristijärjestöt juhlivat Törniä, koska hänen syntymästään tuli toukokuussa kuluneeksi sata vuotta. RUK:n tiloissa Haminassa on avoinna näyttelykin.
kari.naskinen@gmail.com
Suomessa lähestytään nyt ajankohtaa, jolloin talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi 80 vuotta. Tiedossa on runsaasti hehkutusta talvisodan hengestä, suomalaisesta sisusta, hienosta ”torjuntavoitosta” ym. Filosofisessa aikakauslehdessä Niin & näin 2/2019 on teemana sota, joka edelleen on hyvin keskeinen osa suomalaista historiakulttuuria.
Lehden yhdessä kirjoituksessa Jarkko Halkonen asettaa kysymyksen, hukkuuko yksilön kokemus sodasta kansallisen tarinan puristuksessa. Halkonen kirjoittaa, että talvi- ja jatkosotia lähestytään yleensä vain valtion näkökulmasta, jolloin hulluksi tulevia miehiä tai yksilöitä muutenkaan ei juurikaan noteerata. Pääasioina ovat: Suomi joutui sotaan, Suomi kävi kovia puolustustaisteluja, Syväri saavutettiin joulukuussa 1941 jne.
Historianopettajana toimiva Halkonen on käynyt läpi lukion opetussuunnitelmaan kuuluvan itsenäisen Suomen historian kurssin, jonka sisältötavoitteet painottavat valtiotason poliittista ja taloudellista historiaa. Sisältöjen otsikot puhuvat vain Suomesta, eivät suomalaisista sotilaista.
Uuttakin sotahistorian tutkimusta on julkaistu, mutta ne eivät selvästikään saa pysyvää sijaa. Tällaisia kirjoja ovat mm. Sari Näreen ja Jenni Kirveen Ruma sota (WSOY, 2008) sekä Ville Kivimäen Finlandia-palkittu Murtuneet mielet (WSOY, 2013). Molemmissa näissä on keskitytty taisteluiden, joukkojen liikkeiden tai strategioiden sijaan siellä sodassa olleiden ihmisten selviytymisiin ja tragedioihin. Kivimäki perkasi sodan mielenterveydellisiä vaikutuksia ja niiden hoitoa sekä sodan aikana että sen jälkeen. Esille tuli erilaisten psyykkisten vammojen yleisyys.
ELLUN KANAT
Suurin osa nykysuomalaisista saa kuvan Suomen osallistumisesta toiseen maailmansotaan Tuntematon sotilas elokuvista. Varsinkin ensimmäinen, Edvin Laineen ohjaama elokuva on kuin kiveen hakattu tarina, jonka omaksumista helpottaa elokuvan sisältämä huumori. Rauni Mollbergin versio ei saanut suuren yleisön suosiota, koska siitä puuttui suureksi osaksi tämä huumoriosa, ja kaiken lisäksi se menetti maineensa viimeistään siinä vaiheessa, kun lehtijutuissa elokuvaa alettiin nimittää pasifistiseksi.
Aku Louhimiehen Tuntematon on erinomainen tulkinta Väinö Linnan romaanista, mutta siinäkin suomalainen sotilas on heikoimmillaankin vahva, eikä pyydä vapautusta Hellerin murtuneen sotilaan tavoin. Kuvaavaa esimerkiksi on, että hallitsemattomasti pelkäävän sotamies Riitaojan hahmoa on muutettu kirjaan nähden siten, että pakokauhun sijaan hän juuri ennen kuolemaansa saa pelkonsa voitetuksi ja pyrkii pelastamaan haavoittuneen alikersantti Lehdon.
Jarkko Halkonen ottaa Louhimiehen elokuvasta esille myös sotamies Rahikaisen: ”Jo edellisissä elokuvissa arveluttavia tekoja tehneestä mutta kuitenkin päällimmäisenä sympaattisesta Rahikaisesta on tehty epäilyttävämpi, jopa sosiopaattinen hahmo. Voisi siis ajatella, että monet Suomen sotiin liittyvät tabut ovat murtuneet, kunhan vain ulkoistamme myyttejä rikkovan toiminnan epänormaaleille tai poikkeaville.”
Yksi hulluuden ulkoistaminen toteutuu sotamies Honkajoessa. Hän on kuitenkin syntymähulluna epänormaali, joten armeija saa puhtaat paperit.
Riitaoja sen sijaan ei ole hullu, mutta pelkää kuin hullu. Riitaoja kuuluisi psyykkisesti häiriintyneiden sotilaiden tarkkailuyksikköön Hennalaan, josta hänet vapautettaisiin B-mieheksi ja ainakin pois varsinaisista taistelutehtävistä. Riitaoja kuolee vihollisen luoteihin heti Lehdon itsemurhan jälkeen.
Kivimäki kuitenkin kirjoittaa, että tuon ajan sotilaspsykiatrit olivat saaneet oppinsa pääosin Hitlerin Saksasta, jossa ei juurikaan tunnettu psyykkisesti oireilevia sotilaita, vaan heitä pidettiin sotilaskarkureina ja teloitettiin.
Tätä oli Suomessakin, kuten Halkonen kirjoittaa. Väinö Linnan romaani toi jo 1950-luvulla julki sodanaikaiseen moraaliin liittyneitä arveluttavia piirteitä sekä pelon, sotilaiden kieltäytymisen komentajien tottelemisesta ja tästä saadut kuolemantuomiot. Tästä huolimatta sotilaat ovat jääneet lähinnä elämään mielikuvana ”ne velikullat”, jotka hoitavat kyllä asialliset hommat, vaikka muuten ovatkin kuin ”Ellun kanat”.
Honkanen tunnistaa ne haasteet, joita tällaisiin myytteihin liittyy. Kun ihmiset odottavat kokevansa yhteenkuuluvuutta menneisyyden kertomusten äärellä, on houkuttelevaa nojata vetoavaan ja tunteita herättävään selviytymistarinaan.
”Vasta Kivimäen palkittu teos näytti todella tuovan laajempaan julkisuuteen myös sellaisia sotilaiden kohtaloita, jotka eivät osu osaksi perinteisiä yhtenäisyyden ja selviytymisen myyttejä. Jos uusi sotahistoria nähdään julkisessa keskustelussa kansallisen itseymmärryksen kannalta tärkeäksi, olisi se tuotava luokkahuoneisiin. Ongelma on, että sen esille nostamat ihmiskohtalot vaikuttavat monessa mielessä vastakkaisilta perinteisen sotahistorian kuvalle: Suomi selvisi, mutta tykistökeskityksissä traumatisoitunut nuori ei.”
Ruma sota -kirjasta minulle on jäänyt mieleen varsinkin se, että monet joutuivat pelkojensa kanssa ja hulluutensa torjumiseksi käyttämään viinaa ja huumeita. Niitä sai, koska Suomen herrat tiesivät, että niitä tarvitaan. Parasta oli Panzerschokolade eli Pervitiini, kemialliselta nimeltään metamfetamiini, jota saatiin aseveljeltä Saksalta. Se oli rajumpaa kuin ”tavallinen” amfetamiini, joka sekin on laiton aine näin rauhan oloissa.
Juuri tällä hetkellä suomalaiset veteraanimilitaristijärjestöt juhlivat Törniä, koska hänen syntymästään tuli toukokuussa kuluneeksi sata vuotta. RUK:n tiloissa Haminassa on avoinna näyttelykin.
kari.naskinen@gmail.com
