Ennen kuin onnistuin saamaan
pääsyliput Orimattilan kesäteatterin Työmiehen vaimoon, piti
tehdä töitä netissä. Hakusanalla ”Orimattilan teatteri” tuli
tietokoneen ruudulle esitysten päivämäärät, mutta kolmen
lähimmän päivän esitykset oli merkitty loppuunmyydyiksi. Kun
ihmettelin moista, kokeilin uudestaan, josko Lippupisteen sivulta
sittenkin saisin piletit maanantai-illan esitykseen, ja yllättäen
sainkin liput nettityömiehelle ja työmiehen vaimolle. Sitten
klikkasin takaisin sille ensimmäiselle sivustolle ja vasta nyt
huomasin, että loppuunmyydyistä näytöksistä kertoi se viime
aikoina epäselvyyksien takia esillä ollut
Viagogo-lipunmyyntisysteemi.
VOIMA, ROHKEUS,
VAPAUS, UHMAMIELISYYS
Monille on Minna Canthin vanhan näytelmän aihe tuttu, mutta itse juonenkulku ei silti ole. Tämä johtuu siitä, että vaikka Minna Canthin teoksista on tehty toistakymmentä elokuvaa, niin Työmiehen vaimosta ei ole tehty, eikä se teattereidenkaan vakio-ohjelmistoon kuulu. Näin ollen näytelmää on mielenkiintoista seurata, koska ei ennusmerkeistä huolimatta ole tietoa, mitä väliajan jälkeen tapahtuu.
Tragediasta joka tapauksessa on kysymys, vaikka railakkaalla riekkumisella Orimattilassa aloitetaankin. Ohjaajat Tapani Kalliomäki ja Laura Huhtamaa ovat luoneet näytelmään sellaisen liikekielen, että se paikoin irrottelee tapahtumia kaikkein ankarimmista asioista. Tämä on sitä kesäteatteriin kuuluvaa keventämistä, sillä teatteri kesällä ulkoilmassa ”ei saa olla täysin vakavaa”.
Valtaosa katsojista suhtautuu teatteriin kesällä eri tavalla kuin talvella. Kesällä tärkeimpiä ovat hyvä juoni ja huumori. Tyypillistä Orimattilassakin oli maanantai-iltana, että yleisö aplodeerasi, kun juoni eteni sitä miellyttävällä tavalla tai kun jokin repliikki osui kohdalleen tai oli hauska.
En tunne alkuperäistä näytelmää, mutta jostain olen lukenut, että Kalliomäki oli tekstiä sovittaessaan ottanut mukaan uusiakin roolihenkilöitä ja jättänyt joitakin pois. Kaikki oleellinen lienee kuitenkin mukana. Eikä näytelmän nyt nähtyään yhtään ihmettele, että sen vastaanotto 1800-luvun lopulla ei ollut pelkästään myönteinen.
Minna Canth sai kuulla kunniansa sääty-yhteiskunnan ja patriarkaalisen perheinstituution pilkkaajana. Työmiehen vaimon lisäksi Kovan onnen lapset ja Köyhää kansaa tekivät tehtävänsä. Ne otettiin vastaan suomalaisen kansallishengen vastaisina ja peräti uhkana yhteiskuntajärjestykselle. Minna Canth nähtiin johtamassa kansaa anarkiaan ja vallankumoukseen sekä villiinnyttämässä sitä siveettömyyteen ja kirkosta luopumiseen. Hänen näytelmänsä olivat taisteluoppaita alaluokalle yläluokkaa vastaan.
Työmiehen vaimolla oli kyllä puolustajansakin, naisasianaiset, tasa-arvon esitaistelijat. Tästä puhui myös Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoden suojelija Jenni Haukio ensi-illassa Jätinpesän kesäteatterissa: ”Minna Canthilla oli harvinaislaatuinen kyky asettua heikomman asemaan, nähdä maailmaa sorretun silmin, ymmärtää toiseutta ja erilaisuutta. Juuri tällaista näkemystä ja ymmärrystä tarvitsemme omassakin ajassamme, myötätunnon taitoa ja epäitsekkyyttä. Voima, rohkeus, vapaus, uhmamielisyys – juuri näissä elementeissä kiteytyy Työmiehen vaimon ajaton sisältö, joka puhuttelee nykyihmistä yhtä syvällisesti kuin kantaesityksensä aikaan 1885. Niin kauan kuin on olemassa epätasa-arvoa, on syytä kuunnella Canthin viestejä.”
Tuossa kantaesityksessä Suomalaisessa Teatterissa oli mustalais-Kertun eli Homsantuun roolissa Ida Aalberg. Orimattilassa Kerttuna on Reetta Jouttimäki, joka on nuorta avioparia esittävien Tuire Aholan (kuvassa) ja Eerik Kurosen (kuvassa) välissä hankalasti. Tämä kolmikko tekee erinomaista työtä ja saa katsojan tuntemaan sekä sympatiaa että halveksuntaa Minna Canthin toivomalla tavalla. Toteutuksena hurja on nuoren vaimon itsemurha.
Alkuperäistä näytelmää en tunne, mutta ainakin Orimattilassa se työmies on pelkkä työtä vieroksuva hanttapuli.
Viime kesänä Kalliomäki oli tehnyt saman näytelmän Kangasalle, jossa se silminnäkijän kertoman mukaan oli ollut astetta vakavampi. Orimattilassa komediallista puolta lisää erityisesti Jarmo Keskevaarin johtama viiden miehen äijäkööri, joka koko ajan on viemässä tuoretta ukkomiestä ryyppäämään. Lisäterästystä tähän hupiosastoon tuo vielä Patrik Romppasen hihittelevä, ilmeisesti vähän puolivaloilla ajava Vänni.
kari.naskinen@gmail.com
VOIMA, ROHKEUS,
VAPAUS, UHMAMIELISYYS
Monille on Minna Canthin vanhan näytelmän aihe tuttu, mutta itse juonenkulku ei silti ole. Tämä johtuu siitä, että vaikka Minna Canthin teoksista on tehty toistakymmentä elokuvaa, niin Työmiehen vaimosta ei ole tehty, eikä se teattereidenkaan vakio-ohjelmistoon kuulu. Näin ollen näytelmää on mielenkiintoista seurata, koska ei ennusmerkeistä huolimatta ole tietoa, mitä väliajan jälkeen tapahtuu.
Tragediasta joka tapauksessa on kysymys, vaikka railakkaalla riekkumisella Orimattilassa aloitetaankin. Ohjaajat Tapani Kalliomäki ja Laura Huhtamaa ovat luoneet näytelmään sellaisen liikekielen, että se paikoin irrottelee tapahtumia kaikkein ankarimmista asioista. Tämä on sitä kesäteatteriin kuuluvaa keventämistä, sillä teatteri kesällä ulkoilmassa ”ei saa olla täysin vakavaa”.
Valtaosa katsojista suhtautuu teatteriin kesällä eri tavalla kuin talvella. Kesällä tärkeimpiä ovat hyvä juoni ja huumori. Tyypillistä Orimattilassakin oli maanantai-iltana, että yleisö aplodeerasi, kun juoni eteni sitä miellyttävällä tavalla tai kun jokin repliikki osui kohdalleen tai oli hauska.
En tunne alkuperäistä näytelmää, mutta jostain olen lukenut, että Kalliomäki oli tekstiä sovittaessaan ottanut mukaan uusiakin roolihenkilöitä ja jättänyt joitakin pois. Kaikki oleellinen lienee kuitenkin mukana. Eikä näytelmän nyt nähtyään yhtään ihmettele, että sen vastaanotto 1800-luvun lopulla ei ollut pelkästään myönteinen.
Minna Canth sai kuulla kunniansa sääty-yhteiskunnan ja patriarkaalisen perheinstituution pilkkaajana. Työmiehen vaimon lisäksi Kovan onnen lapset ja Köyhää kansaa tekivät tehtävänsä. Ne otettiin vastaan suomalaisen kansallishengen vastaisina ja peräti uhkana yhteiskuntajärjestykselle. Minna Canth nähtiin johtamassa kansaa anarkiaan ja vallankumoukseen sekä villiinnyttämässä sitä siveettömyyteen ja kirkosta luopumiseen. Hänen näytelmänsä olivat taisteluoppaita alaluokalle yläluokkaa vastaan.
Työmiehen vaimolla oli kyllä puolustajansakin, naisasianaiset, tasa-arvon esitaistelijat. Tästä puhui myös Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoden suojelija Jenni Haukio ensi-illassa Jätinpesän kesäteatterissa: ”Minna Canthilla oli harvinaislaatuinen kyky asettua heikomman asemaan, nähdä maailmaa sorretun silmin, ymmärtää toiseutta ja erilaisuutta. Juuri tällaista näkemystä ja ymmärrystä tarvitsemme omassakin ajassamme, myötätunnon taitoa ja epäitsekkyyttä. Voima, rohkeus, vapaus, uhmamielisyys – juuri näissä elementeissä kiteytyy Työmiehen vaimon ajaton sisältö, joka puhuttelee nykyihmistä yhtä syvällisesti kuin kantaesityksensä aikaan 1885. Niin kauan kuin on olemassa epätasa-arvoa, on syytä kuunnella Canthin viestejä.”
Tuossa kantaesityksessä Suomalaisessa Teatterissa oli mustalais-Kertun eli Homsantuun roolissa Ida Aalberg. Orimattilassa Kerttuna on Reetta Jouttimäki, joka on nuorta avioparia esittävien Tuire Aholan (kuvassa) ja Eerik Kurosen (kuvassa) välissä hankalasti. Tämä kolmikko tekee erinomaista työtä ja saa katsojan tuntemaan sekä sympatiaa että halveksuntaa Minna Canthin toivomalla tavalla. Toteutuksena hurja on nuoren vaimon itsemurha.
Alkuperäistä näytelmää en tunne, mutta ainakin Orimattilassa se työmies on pelkkä työtä vieroksuva hanttapuli.
Viime kesänä Kalliomäki oli tehnyt saman näytelmän Kangasalle, jossa se silminnäkijän kertoman mukaan oli ollut astetta vakavampi. Orimattilassa komediallista puolta lisää erityisesti Jarmo Keskevaarin johtama viiden miehen äijäkööri, joka koko ajan on viemässä tuoretta ukkomiestä ryyppäämään. Lisäterästystä tähän hupiosastoon tuo vielä Patrik Romppasen hihittelevä, ilmeisesti vähän puolivaloilla ajava Vänni.
kari.naskinen@gmail.com
