"Kaikkien aikojen suurin näyttelijä”

Kahtena viime sunnuntaina on televisiosta tullut 1930-luvulla tehdyn Marseille-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, kolmas tulee ensi sunnuntaina klo 12. Ranskalaisen Marcel Pagnolin (1895 - 1974) kirjoittama näytelmä- ja elokuvasarja oli aikoinaan valtava menestys, varsinkin elokuvat, joista kaksi ensimmäistä Marius ja Fanny tulivat teattereihin sopivasti äänielokuvan varhaisiin vuosiin. Suurta rakkausdraamaa Marseillen satamakaupungissa. Suomessa näytelmät esitettiin tuoreeltaan, Marius ensimmäisenä Viipurissa talvella 1931 ja heti perään muuallakin, samoin Fanny monissa teattereissa 1932, mutta kolmas eli César vain Tampereen Teatterissa 1939. Sen sijaan näitä elokuvia ei silloin Suomeen tuotu, ne nähtiin meillä ensimmäisen kerran vasta 1970-luvulla televisiossa.

Vaikka keskeinen aihe on kahden nuoren vaikea rakkaustarina, päähenkilö on kuitenkin sulhaskandidaatin isä César, josta Jean Renoir kirjoitti elämäkertakirjassaan 1974, että roolin esittänyt Jules Auguste Muraire, taiteilijanimeltään Raimu (kuvassa), oli ”ehkä koko vuosisatamme loistavin ranskalainen näyttelijä”. Paljon sanottu, kun saman arvon voisi antaa myös Jean Gabinille. Tosin Orson Welles pani vielä paremmaksi: Raimu oli kaikkien aikojen paras näyttelijä. Meille suomalaisille kuitenkin melko vähän tunnettu.

Marius on töissä isänsä Césarin kahvilassa ja Fanny myy siinä lähellä mattosimpoukoita. Marius haaveilee myös merestä ja lähteekin pitkälle reissulla. Raskaana oleva Fanny jää rannalle ja joutuu menemään paljon vanhemman kauppiaan Honoré Panissen kanssa naimisiin, ettei synnyttäisi häpeällisesti äpärälasta. Vasta mereltä palattuaan Marius saa tietää lapsesta ja vaatii sitä, mikä hänelle kuuluu. Kolmannessa elokuvassa ensi sunnuntaina aikaa on kulunut 20 vuotta, Marius on perustanut Toulouseen Peugeot-korjaamon, mutta muut ovat edelleen Marseissa. Heti alussa Honoré Panisse kuolee, jota ennen hän ripittäytyy papille. Kuudennen käskyn kohdalla Panisse myöntää, että oli hänellä josain vaiheessa suhde erään liikkeessä työskennelleen punapään kanssa. Pappi kysyy, pitkäänkö sitä kesti, johon Panisse vastaa: "No sellaiset viisi minuuttia aina kerrallaan." Jäädään odottamaan, miten lopulta käy.

Tämän kolmannen osan Pagnol käsikirjoitti suoraan elokuvaksi ja vasta sen jälkeen näytelmäksi.

Mariusta esittää Pierre Fresnay, joka muistetaan parhaiten Renoirin Suuren illusionin (1937) kapteeni de Boeldieun roolista. Fanny on Orane Demazis (kuvassa).

Marseille-trilogia on elokuvan historian kannalta laajemminkin merkittävä tapaus. Sen aloittamiseen liittyi sellainenkin kuvio, että jos Hollywoodin filmiyhtiöt olivat tuohon aikaan saaneet isoja pääsylipputuloja Euroopassa, ne oli myös käytettävä Euroopassa seuraavien elokuvien tekemiseen. Kun näytelmäkirjailija Pagnol päätti siirtyä myös elokuva-alalle, hän otti yhteyttä Paramount Pictures -yhtiöön ja sai sen rahoittamaan ensimmäisen elokuvansa. Osatuottajaksi hän kuitenkin perusti oman yhtiön Les Films Marcel Pagnolin. Ohjaajaksi Pagnol kutsui unkarilaissyntyisen, Hollywoodissa jo kokemusta hankkineen Alexander Kordan, josta sittemmin tuli englantilaisen elokuvan voimatekijä.

Kordan elämäkertakirjassa (1979) kerrotaan, että hänen ja Pagnolin yhteistyö sujui, mutta vasta pitkien neuvottelujen jälkeen: ”He katsoivat näytelmän uudestaan ilta illan jälkeen ja menivät sitten aina Maximiin (Pariisi) illalliselle pohtimaan miten siitä olisi tehtävä elokuva. Korda suostui siihen, että osajaossa oli käytettävä teatterin näyttelijöitä ja siihen, ettei repliikkejä muutettaisi eikä liioin näytelmän eteläranskalaista murretta.”

Korda oli myös tehokas liikemies. Mariuksen hän ohjasi ennätysajassa ja teki siitä heti perään Paramount Francen ja Pagnolin yhtiön toimesta toisen version saksalaisten näyttelijöiden kanssa: Zum goldenen Anker. Tämän Kordan tehokkuuden seurauksena Paramount tarjosi Kordalle johdettavaksi kaksi studiota Englannissa. Korda otti työn vastaan, mutta kyllästyi pian ja perusti oman tuotantoyhtiön London Filmsin 1932.

Koska Korda oli lähtenyt Mariuksen jälkeen Lontooseen, palkkasi Pagnol toisen elokuvan ohjaajaksi Marc Allegretin. Trilogian kolmannen osan Pagnol oli sitten valmis ohjaamaan jo itse. Tuossa vaiheessa Les Films Marcel Pagnolilla oli jo kunnon studiot ja laboratorio Marseillen liepeillä. Kohtaukset Césaren omistamassa Bar de la Marinessakin kuvattiin studiossa, mutta hienot satama- ja laivakuvat ovat Marseillesta.

Marseille-trilogia ei alkuun saanut arvostusta kriitikoilta. Teatterimies Pagnolin tyyliä ei pidetty riittävän filmillisenä - ”filmattua teatteria”, ”purkkiteatteria”. Pagnol itse, teatterista elokuvaan siirtyneenä, puolustautui: ”Mykkäelokuvat olivat pantomiimia, sen sijaan äänielokuvan tehtävänä on keksiä teatteri uudelleen.”

Pagnolin elokuvien nokkela ja juonta sujuvasti eteenpäin vievä vuoropuhelu ja varsinkin Raimun rooli tekivät elokuvista joka tapauksessa yleisön suosikkeja. Kun niitä nyt katsoo, ymmärtää elokuva-arvostelijoiden niuhottamisen, koska he olivat jo päässeet modernin kuvallisen ilmaisun makuun. Varsinkin sitten, kun tulivat Jean Vigon Nolla käytöksessä (1933) ja L´atalante (1934), saivat elokuvataidearvostelijat haluamansa. Myöskään Renoir ei allekirjoittanut Pagnolin tyylilajia, jossa puhe ohitti aina kuvan: ”En usko dialogiin jonkin tilanteen selittäjänä, vaan täydentävänä osana itse kohtausta.”

Pagnol oli joka tapauksessa menestyksen saavuttanut, ja 1946 hänet valittiin Ranskan akatemiaan ensimmäisenä elokuvantekijänä.

kari.naskinen@gmail.com