Uuden elokuvan päähenkilöiden tarina pohjautuu todellisten henkilöiden kohtaloihin. Elokuvan pianisti-säveltäjän Wiktorin (Tomasz Kott) ja hänen rakastettunsa, laulaja Zulan (Joanna Kulig) elämää seurataan vuodesta 1949 vuoteen 1964. Aivan selvästi ei loppua näytetä, mutta kaikesta päätellen se on raskas. Heidän esikuvinaan olleen pariskunnan kohtalo on tietyllä tavalla tätäkin traagisempi, sillä rautaesiripun samalla ja eri puolilla toisiaan tavanneet rakastavaiset kuolivat 1989 hieman ennen Berliinin muurin murtumista eli juuri kun lopullinen vapaus olisi koittanut.
Cold War ei nimestään huolimatta käsittele kovin paljon kylmää sotaa, koska kysymyksessä on rakkauselokuva. Elokuva alkaa Puolan maaseudulta, jossa Wiktor tallentaa magnetofonille paikallisten kansanmuusikoiden esityksiä, samalla etsitään uusia esiintyjiä isolle kansanmusiikki- ja tanssikiertueelle. Yksi löytö on Zula, ja kaikki menee hyvin niin kauan, kunnes kiertueen järjestäjät vaativat, että ohjelmistossa pitää käsitellä myös maareformia ja Isä Aurinkoisen suuruutta. Pelkkä viihdyttäminen ei riitä.
Mazurek-kansantanssiyhtyeen esikuvana on ollut oikea Mazowsze-ryhmä. Konserttikiertueen vetäjä ja kapellimestari Wiktor suostuu vaatimuksiin, mutta säröjä tietenkin syntyy. Rakkaus Zulaan lieventää ongelmia, mutta sitten Wiktor kuitenkin loikkaa Ranskaan. Zulan piti tulla perässä, mutta ei tulekaan, sillä hän elää elämäänsä toisella tavalla ja huomaa viihtyvänsä hyvin omassa kotimaassaan, vaikka politrukit vahtia pitävätkin.
Pariisissa Wiktor soittaa jazzia L´eclipse-ravitolassa, mutta Zula on aina mielessä, eikä mikään pidättele häntä, kun on päästävä takaisin Puolaan Zulaa tapaamaan. Tätä kaikkea ja muuta sekavaa resuamista on pakko järjestää, koska Zula ei ensin moneen vuoteen oikein kunnolla tiedä, mitä haluaa.
Pawlikowski kuvaa kaikkea rauhallisesti. Wiktorin ja Zulan tunteet ovat kuumia, mutta Pawlikowski ei ole tehnyt elokuvasta melodramaattista sekasotkua, eikä kaupallisia seksiaktioita ole. Tätä rauhallisuutta kaikkien vaikeuksien keskellä korostaa mustavalkoisen elokuvan kuvaus. Pääkuvaaja Lukasz Zal oli jo Idassa toisena kuvaajana, ja nyt jälki on samanlaista. Kapealla kuvasuhteella (melkein neliömäinen 1,37:1) rajatut kuvat ovat surullisista sisällöistään huolimatta kauniita. Pysäytyskuvista voisi tehdä muutaman sadan kuvan taidenäyttelyn. Hillittyjen kuvien vastapainoksi on loistavan vauhdikasta kuvausta kansantanssiryhmän harjoituksista ja esityksistä.
Musiikkia elokuvassa on siis paljon. Jo Idassa pienessä laulajan roolissa esiintynyt Joanna Kulig laulaa puolalaisia, venäläisiä ja Wiktorin Pariisissa säveltämiä balladeja. Kunhan elokuvasta saadaan soundtrack, sitä kannattaa kuunnella.
kari.naskinen@gmail.com
