Lahden kaupunginteatterin pienessä Eero-salissa oli tänään perjantaina vain 27
katsojaa. Näytelmänä oli ruotsalaisen Lars
Norénin Hiljaista musiikkia, ja
veikkaan, että seuraavissa näytöksissä yleisöä on vielä vähemmän, kun tieto
näytelmän olemuksesta leviää. Tämä näytelmä ei ole sopusoinnussa oman aikamme
kanssa, se on hidas, se on hiljainen, siinä on tylsä juoni, sitä katsoessa
joutuu ajattelemaan – joku voisi sanoa, että vittu mitä säätöö.
Kysymys on kahden lapsen kuolemasta ja niiden seurauksena myös avioeroista.
Mitenkään ei selviä, miten lapset ovat kuolleet, mutta tilanteet ovat tietenkin
katastrofaalisia. Siinä vanhempien elämä pysähtyy. Ei oikein ole sanoja, millä
puhua, kun ei riitä ymmärrys siihen, miksi juuri meille näin kävi. Koska asia itsessään
on mahdottoman vaikea ja suru mittaamattoman suuri, puhuminen siitä ei onnistu.
Puhutaan mieluummin olohuoneen verhoista, kesän säästä, perheen ensimmäisestä autosta Renault 5 L:stä tai muusta
mitäänsanomattomista.
Kuten ohjaaja Jarno Kuosa käsiohjelmassa
kirjoittaa, ”henkilöiden välille virittyvät valtavat lataukset. Tapahtumien ja
henkilöiden todistaminen tuntuu lumoavan maagiselta; kuin seisoisi keskellä
hiljaisuutta, jossa sanaparit muodostavat runollisen kudelman.”
Aivan näin runollisena en minä hiljaista vuoropuhelua kokenut. Sen sijaan
odotin koko ajan jotakin, mutta mitään ei tullut. Ei tullut huomennakaan,
vaikka Norén onkin maininnut yhdeksi esikuvakseen Samuel Beckettin. Pinnan alla sen sijaan tapahtuu koko ajan, mutta
tapahtuminen jää hiljaiseksi sanattomuudeksi.
Se hiljainen musiikki näytelmässä on J.S.
Bachia ja Gustav Mahleria, joista
jälkimmäisen elämä meni täysin raiteiltaan perheen esikoistyttären kuoltua
tulirokkoon tai lavantautiin. Karmealta tuntui sekin, että Mahler oli muutamaa
vuotta aiemmin säveltänyt sarjan Lauluja
lasten kuolemasta. Jean Sibeliukselle
kävi samalla tavalla: kun kaksivuotias Kirsti-tyttö kuoli lavantautiin,
soitti Janne-isä hautajaisten jälkeen kotona Sydämeni laulua, jonka hän oli säveltänyt kaksi vuotta aikaisemmin
(”Tuonen lehto, öinen lehto. Siel on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan).
Näytelmässä musiikki soi minimalistisesti ja niin etenee myös henkilöiden
vuoropuhelu. Tämä on erikoisen taitavaa Norénilta: mitä vähemmän näyttämöllä
puhutaan, sitä enemmän katsojan päässä liikkuu. Mutta kukaan ei itke, se ei
kuulu tähän vaikeaan kommunikointiin. Eikä syyllistäkään etsitä yhtä lausetta
pitempään, koska sillä ei ole enää merkitystä.
Näytelmän rooleissa ovat vaikeimpien kriisien kanssa taisteleva Saana Hyvärinen, uutta starttia
elämälleen yrittävä Mikko Pörhölä,
läheltä kaiken näkevä ja myös kokeva Teemu
Palosaari sekä ainoana yön pahimmasta lehdosta selviytyvä Liisa Vuori.
kari.naskinen@gmail.com