lauantai 13. huhtikuuta 2024

Kuolemattomuus olisi kauhistus


Kuvassa on itävaltalaisen
Egon Schielen Omakuva vuodelta 1911. Maalaus on hieman rajattuna Heikki Kännön uuden Kädet-romaanin (Sammakko, 2024) kansikuvana, mutta ensikatsomalla näyttää kuin kuvassa olisi nainen. Kuvaa suurentaen ja tarkkaan katsoen kuitenkin näkyy, että miehen tukka siinä on, ja kirjallisten selitysten mukaan taiteilijan pään takana on musta savimaljakko. Sopii hyvin kirjan kanneksi, sillä osa romaanin henkilöistä on ainakin jossain määrin androgyynejä. Minullekin selvisi vasta noin sadannen sivun kohdalla, että päähenkilö Julian Angeli ei olekaan mies, mutta sitten myöhemmin, että taitaa vaihteeksi taas ollakin.

Egon Schiele oman
a itsenään on yksi romaanin henkilöistä, samoin kuin Ludwig Wittgenstein sekä Wienin yliopiston luonnonfilosofian professori Moritz Schlick ja hänet murhannut opiskelija Johann Nelböck. Muitakin tuttuja vilahtelee, mutta pääasiassa ollaan kuitenkin tekemisissä Danae Maria Julian Angelin suvun kanssa. Siinä sitä onkin tekemistä, sillä Danae Maria on yksi ja sama henkilö, mutta toisaalta Danae Maria on käynyt läpi yhdeksän elämänkiertoa. Toista ”lajia” edustaa sukuun kuuluva Giulietta Proserpina, joka syntyi ei-olevaksi ja jonka sukunimi tulee roomalaisten kuoleman jumalattaresta.

Heikki Kännön romaanissa ollaan taas kerran mytologian puolella. Antiikin Kreikan tarusto kulkee
koko ajan mukana, välillä myös spiritismi ja juutalaisten kabbala-filosofia. Eikä lukijaa päästetä vähällä, sillä vasta viimeisillä 30 sivulla saa lopullisen selvyyden joihinkin asioihin, joita edelliset 670 sivua ovat pyöritelleet. Pari kertaa olikin hyvä lukea uudestaan kansipaperin takasivun teksti, joka helpotti perusasian ymmärtämistä:

”Ei ole elämää ilman kuolemaa, ei rakkautta ilman kuolemaa, eikä ihmistä ilman niiden keskinäistä yhteyttä. Sillä mitä arvoa olisi kullalla, jos sitä voisi lapioida maasta loputtomiin, tai kuka jaksaisi ilahtua rakkaudesta, jos sen voisi suudella omakseen jokaisen huulilta? Vasta kuolema antaa merkityksen elämälle ja rakkaudelle, koska ainoastaan katoavaisuus tekee elämästämme ja rakkaudestamme ainutkertaista. Elämä on kirkkaus, mutta kuolema on kirkkauden sädekehä.”

Kuolemattomuus olisi kauhistus, kuten myös Julian lopulta tajuaa. Koska elämä kuitenkin on lahjoista arvokkain, pitää elää niin, että kuolema on siitä halpa hinta. Kuolema on vain kauniin elämän sinetti, kuten Egon Schiele sanoo.

Romaanin alussa ollaan vuodessa 1937, jolloin Julian on 21-vuotias ja hänen luokseen tuleva Wittgenstein 48-vuotias.
Julian oli Schlickin suosituksesta hyväksytty yliopiston filosofian laitokselle vain 17 vuoden iässä, ja nyt hän lukee äidiltään, yhdeltä Danae Maria Angelilta, saamaansa muistelmakirjettä Wittgensteinin kuullen. Siitä selviää, että Julianin isä oli Egon Schiele. Samalla äidin kirje johtaa meidät lukijat 1700-luvun Torinoon, joka on yksi mustan magian trigonometrisen kolmion kärjistä. Kaksi muuta kärkeä ovat San Francisco ja Lontoo. Kun tähän asti olin päässyt, helpotti hetkeksi, että Danea Marea tilasi ravintolassa lombardialaista Disaronno-karvasmantelilikööriä. Pidin tauon, hengähdin ja muistelin ainoaa käyntiäni Torinossa, jossa hotellikorttelin kulmabaarissa pyysin jotain peri-italialaista juomaa ja sain Sambuca-anisliköörin, josta tulikin suosikkialkoholini. Lähtiessäni panin baaritiskiltä taskuuni Sambucan mainostuhkakupin.

Sitten takaisin Kännön kirjaan, jota joutuu lukemaan jatkuvasti digitiedostot käden ulottuvilla. Kun oli pakko arvata, että ihmisten nimiäkään ei ollut napattu puhelinluetteloja selaamalla,
piti tsekata Danae: oli kreikkalaisessa mytologiassa kuningas Akrisioksen tytär, jonka pelasti isän ilkeydeltä Zeus kultasateena Danaen luokse saapuneena. Kultasade on Kännön romaanissakin moneen otteeseen esillä, koska Schielen kaveri oli Gustav Klimt, joka käytti maalauksissaan paljon kultaväriä ja lehtikultaa.

Kännö tuntee kuvataiteen hyvin, joten romaanissakin viitataan moniin eurooppalaisiin maalareihin, kuten
Leonardo da Vinciin, Ernst Kirchneriin, Oskar Kokoschkaan, Franz Marciin ym. Schiele tuli Kännölle tutuksi jo vuosia sitten, kun hän kävi Wienissä katsomassa tämän retrospektiivisen näyttelyn.

Eurooppa
ja etenkin sen kulttuurihistoria ovat muutenkin Kännön maantieteen keskipisteessä. Tällä kertaa ei kuitenkin sisällöltään yhtä massiivisessa muodossa kuin edellisessä romaanissa, jopa eeposmaisessa Ihmishämärässä (Sammakko, 2022). Eikä Kännö koskaan unohda varsinkaan Saksaa. Yhdessä vaiheessa eletään nyt vuotta 1936, kun ”saksalaiset kokosivat joukkojaan ja valmistautuivat pullistumaan maailmamme sisällä”. Kirjassa kaksi sivua eteenpäin ja Saksa miehittää Itävallan.

TAIDETTA, PORNOA

Egon Schiele tuomittiin Neulengbachin käräjillä siveettömien taulujen tekemisestä ja niiden esittelemisestä julkisuudessa kolmen päivän vankeuteen, mutta pääsi heti vapaalle jalalle, koska oli jo ollut tutkintavankeudessa kolme viikkoa. Raskauttavana asianhaarana oli, että Schiele oli käyttänyt malleinaan nuoria tyttöjä.

Kännö kuvaa taiteilijan ja mallien työtä. Yksi Danae kertoo: ”Istuuduttuani nostan kantapääni tuolille, lasken käteni polville, levitän jalkani auki ja annan hänen katsoa. - - -
Avaan jalkojani lisää. - - - Egonin sivellin voi herkutella ruusunnupun sävyillä.”

Välillä huilataan ja sitten taas jatketaan: ”Nousen vuoteesta. Siistin jalk
ovälini ja pukeuden.”

Danaen ja Giuliettan lesporakastelusta on
suorastaan raamatullista kuvausta: ”Kuulen korvissani Sfäärien laulun. Se kuulostaa silkinpehmeältä aistien hyräilyltä. En soisi sen päättyvän milloinkaan. Mutta silloin Giulietta vettää sormensa minusta pois. - - - Se on täytetty.”


Koska
Heikki Kännön kirja taas valitaan Finlandia-ehdokkaaksikin, se on taideteos, eikä taiteessa olevaa pornoa sanota pornoksi, vaan arjen kuvaamiseksi.

Oikeudenkäynnissä Schiele pitää erinomaisen puolustuspuheen taiteelle. Todennäköisesti puhe on kuitenkin Kännön tekstiä, koska lähdeviitettä ei ole. Muutamilla sivuilla alaviitteitä on, joten tästä voi tulkita tähän ajankohtaiseen lähdeviitekeskusteluun, että Schielen puhe oikeudessa ei ole hänen oikeaa puhettaan. Eikä ole väliksikään, koska kirja ei ole dokumenttiromaani, vaan hieno taideteos.

Toisessa kohtaa Schiele sanoo Julianian äidille Danaelle: ”Te olette kuin elämä itse, eli kauneinta kaikessa. Jotain teeskentelemätöntä. Lihallista. Se, mitä te sanotte rumaksi, on minun mielestäni kiihottavaa. Kuten elämä. Ja kuten kuolema.”

Kädet on jälleen iso kertomus. Yksi asia jäi minulta kuitenkin hoksaamatta. Vaikka lukiessani teen aina muistiinpanoja, ei niistä nyt selviä, mistä johtuu tämän romaanin nimi.

kari.naskinen@gmail.com