Näin ensimmäisen kerran oopperaesityksen 1969 Tampereen Teatterissa, johon Giuseppe Verdin La Traviatan oli valmistanut Tampereen oopperayhdistys. Oli niin erinomainen kokemus, että menin katsomaan heti perään toisenkin kerran. Eilen tämä historiaympyrän kaari umpeutui Tampere-talossa, jossa oopperayhdistys taas esitti Traviatan, jonka olen tämän ympyrän sisällä nyt nähnyt yksitoista kertaa. Eikä ihme, että tämä ooppera vetosi 55 vuotta sitten, sillä se on niitä teoksia, jotka nimenomaan sopivat ensikokemukseksi sellaisille ihmisille, joilla ehkä on jonkinlaisia ennakkoluuloja oopperaa kohtaan. Muita samankaltaisia ovat Bizet´n Carmen, Mozartin sadunomainen Taikahuilu, Verdin komeasti mahtipontinen Aida, muutamat Puccinin teokset sekä lyhyemmät Leoncavallon Pajazzo ja Mascagnin Cavalleria Rusticana. Sen sijaan ensikertalaista ei kannata houkutella Wagnerin pitkiin oopperoihin, eikä myöskään vuoden kuluttua Tampereelle Joonas Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin.
Olen muutamia sukulaisia ja tuttavia saanut ensikäynneille oopperaan. Tyttärilleni ja vävypojilleni annoin kerran joululahjaksi liput Savonlinnaan seuraavan kesän Aidaan. Muuten olivat tyytyväisiä, mutta toinen vävypoika nukahti Olavinlinnassa, koska oli juuri tehnyt 24 tunnin vuorotyöjakson ja ajanut sitten kolme tuntia Savonlinnaan. Yhdellä asiakasmatkalla (= korruptiomatkalla) vein asiakkaat Budapestissa katsomaan Carmenin; onnistui hyvin, koska musiikki oli tuttua, yhdessä kohtaa vieressäni istunut asiakas tunnistikin melodian ja kuiskasi, että tämähän on siitä tv-mainoksesta (en muista, minkä mainoksen sanoi).
Tampereen La Traviata on taas korkealaatuinen. Tampereella ei ole tapana modernisoida tai mitenkään muutenkaan väännellä vanhoja oopperoita uusiin vinkkeleihin. Joku nuori ohjaaja jossain muualla voisi sijoittaa tarinan tapahtumat nykypäivän ilotaloon, koska päähenkilö Violetta Valéry on kurtisaani. Suomessa tämän ammatin harjoittajasta, jos hän on erikoistunut yläluokan herrojen palvelemiseen, käytetään kaikkein lähimpänä prostituoidun antiikinkreikkalaista nimitystä olevaa hetairaa, joka siis tarkoittaa huoraa. Nykyisin sanotaan eliittihuora.
Tampereella Violetta on nyt Marjukka Tepponen, ja kun paremmuuspisteitä annetaan, niin toisen loistoroolin laulaa Violettan rakastajan Alfredo Germontin isä Arttu Kataja. Silloin edellisellä kerralla nämä roolin esittivät Ritva Auvinen ja Heikki Nurminen. Alfredo Germont oli silloin Heikki Siukola, nyt italialainen Paolo Fanale, Giuseppen pienessä roolissa oli silloin Ilkka Bäckman, nyt Taavi Niermimaa. Kapellimestarina oli 1969 Kari Tikka, nyt italialainen Giancarlo Andretta.
Tampere-talossa esitykset ovat järjestään hienoja. Koko ylöspano on upea ja monipuolinen, Tampereen iso kaupunginorkesteri soittaa täydellisen viihdyttävästi ja oopperayhdistyksen yhtä iso kuoro toimii suurissa juhlakohtauksissa myös hyvin ohjattuina näyttelijöinä. Ohjaaja on ollut Samuel Harjanne, joka tätä ennen tunnettiin värikkäiden musikaalien ohjaajana, ja onnistuu nytkin ensiluokkaisesti.
KAMELIANAINEN
Oopperan pohjana on Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (1848). Kirjailijalla itselläänkin oli suhde ”Violettaan”, jonka oli nähnyt Pariisin Palais Royalessa ja siellä nuoret olivat ”katsoneet toisiaan syvälle silmiin”. Traviatassa puhutaan enemmän rahasta, ja kun kirjailijan suhde Violettan esikuvana olleeseen Marie Duplessisiin katkesi tämän avioiduttua erään paronin kanssa, lähetti Dumas kirjeen Marielle ja huokaili: ”Rakas Marie – en ole kyllin rikas rakastaakseni Teitä sillä tavoin kuin haluaisin enkä kyllin köyhä rakastaakseni Teitä sillä tavalla kuin Te haluaisitte. Unohtakaa Te nimi, joka on Teille jokseenkin yhdentekevä, ja minä unohdan onnen, joka ei ole minulle mahdollinen.” Myöhemmin Dumas antoi Marielle lähettämänsä erokirjeen (kopio?) näyttelijä Sarah Bernhardtille ihailunosoituksena tämän suurenmoisesta tulkinnasta Kamelianainen-näytelmässä.
.jpg)
Oopperassa nämä synkemmät puolet kurtisaanin elämästä eivät ole näin paljon esillä. Miesseikkailut naimisiinmenoineen ovat mukana ja kuolemakin tulee, mutta sekin esitetään hienovaraisena riutumisena, eikä Violetta yski eikä räi tuperkkeliaan, vaan laulaa kauniista aidosta rakkaudestaan Alfredoon.
Tampere-talo ei tällä kertaa ollut parhaimmillaan. Narikalle jonottaminen kesti melkein varttitunnin, kun samanaikaisesti talossa olivat alkamassa jokin messutapahtuma ja JHL:n iso kokous. Kun vielä vessat on muutettu miesten ja naisten yhteiskäyttöön, jonot sielläkin ovat pitkät, koska naisilla siihen hommaan tuhraantuu aina enemmän aikaa, eikä miehille voi näissä yhteisvessoissa järjestää pikapisuaareja. Esityksen jälkeen pois ja auton luo parkkihallin neljänteen kerrokseen, jossa selvisi, että maksulaite on vain ensimmäisessä kerroksessa. Sinne takaisin ja uudestaan ja neljänteen kerrokseen. Huonosti opastettu, varmaankin Sanna Marinin syy.
kari.naskinen@gmail.com
