Einstein löysi Jumalan?

Aika ei ole yksiselitteinen asia. Einsteinin suhteellisuusteoriassa tämä todistetaan. Aika ei kulu sillä tavoin tasaisesti, että on kaikille yhteinen ja yleinen aika. Niki Liukkonen puolestaa esittää viimeiseksi jääneessä romaanissaan, että aika on Jumala itse, ei mikään toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa kanssa. Voiko siis tulkita, että ajan olemuksen selvittäessään Einstein löysi Jumalan?

Vierastila-romaani on tutunomaista kerrontaa, jos on Liukkosen aiempia isoja romaaneja lukenut. Liukkonen teki itsemurhan 4.7.2023 ja kirja ilmestyi 18.9.2023. Tämä on kirjoista kaikkein synkin, sillä osittaisena autofiktiona toimiva kertomus sisältää pohdintaa myös itsemurhan mahdollisuudesta. Sisällön tähän osaan ei kuitenkaan kannata jumittua, koska Liukkonen teki taas tekstinsä tieteellis-absurdiin tyyliin, jonka koukeroissa on runsaasti pähkäiltävää.

Liukkosen edellinen romaani Elämä: Esipuhe (WSOY, 2021) on eräänlainen kuvaus maanpäällisestä elämästä ja esipuhe sitä seuraavalle elämälle ikuisessa bittimaailmassa. Vierastilan kannalta on hyvä, että Liukkosen kustannustoimittajana taas toiminut WSOY:n Samuli Knuuti kirjoittaa romaanin jälkisanoissa, mitä Liukkonen oli selittänyt kirjan nimen tarkoittavan: Vierastila on puhelimen toiminto, jonka voi laittaa päälle, jos lainaa kännykkäänsä toiselle. Puhelimella voi soittaa, mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi. Se myös osuvasti kuvastaa tunnetta siitä, että on jotenkin väärässä paikassa, poissa sijoiltaan, itsensä vieressä. Knuutin jälkisanojen otsikko: "Vierastila, viimeinenhuone."

Vaikka romaanin juonet eivät koko ajan etene yhtään mihinkään, on Liukkosen teksti vetävää luettavaa. Lause- ja virkerakenteet ovat paitsi nautittavaa, välillä myös hankalasti miellettäviä. Tapasin Liukkosen kerran luentotilaisuudessa kirjastossa – tai ehkä se oli juttutuokio –, jossa hän sanoi hiovansa yhtäkin virkettä joskus päiväkausia. Kirjoitusprosessi oli siksi hidas. Tämän tietäen voi hyvin kuvitella, millaista hienosäätöä ja isompaakin hänen virkkeensä ovat vaatineet:

- ”Yleensä turistit Cancúnissa olivat aikuisia, pareja tai yksinäisiä elostelijoita, jotka laahustivat aneemisen värittöminä ja velttoina kuin sulavat jäätelötikut.”
- ”Hän tunsi palavaa myötätuntoa tuota luurankomaisen laihaa ja heitteillejätetyn hillerin oloista hahmoa kohtaan.”
- ”Solkotukseni oli täynnä loogisia ja byrokraattisia ja moraalisia aukkoja, niin suuria että lihava sika olisi voinut vaappua niiden läpi reppu selässä.”

Suomen kielen uudissanastoa ei Liukkonen kaikilta osin hyväksynyt: mikroagressiot, misogyynit, etuoikeus, voimaannuttaminen, kehopositiivisuus, sortava patriarkaatti, potilaiden kutsuminen asiakkaiksi jne. Toisaalta hän itse käytti vaikeita sivistyssanoja, joista ei saa tolkkua ilman sanakirjoja. Hankalaa on myös aivan tavallisen puhumisen muodostaminen esimerkiksi ensimmäisillä treffeillä, kun ei saa olla ihan tossukka, mutta ei myöskään liian omaperäinen. Outo ja erilainen voi vähän olla, mutta on oltava tarkkana, ettei toinen luule skitsoksi.

Vierastila kertoo suomalaisista ihmisistä, vaikka välillä Meksikossa käydäänkin. Romaani on yksilötason psykologinen kehityskertomus, jossa kehitys menee milloin mihinkin suuntaan. Yhteiskunnallista tai poliittista näkökulmaa ei juurikaan ole, koska yksilön selviytyminen tässä vieraassa tilassa riippuu vain hänestä itsestään. Tai ainakaan kertoja Tel Albert eikä kertomisen pääkohde Ren Dawn vaadi yhteiskunnalta mitään, ei hallitukselta eikä ay-liikkeeltä.

Tel on siis kirjailija ja Ren on mitään keksimätön keksijä, joka on kiinnostunut ääniraudan a-nuotin hertsitaajuudesta, saippuasta, uraanista, omenista, varjoista, hajuvesistä, olfaktorisesta historiasta ja Marilyn Monroesta. Molemmat ovat vaikeita tapauksia, osittain neroja, mutta osittain niitä skitsoja ja Ren juoppokin. Matemaattinen ajattelu näkyy vaikkapa siinä, että katukiveyksellä kävellessä pitää sovittaa askeleet niin, että jalka osuu aina kahden katulaatan liitoskohtaan. Tämä on tuttua. Kun aikoinaan kävelin kouluun, piti jokaista reunakiveä kohti ottaa normaalilla kävelyrytmillä kaksi askelta. Jos tuli kolme, oli velkaa yhden. Velan sai pois tavallista lyhyemmän rotvallikiven kohdalla. Jos koulun portilla oli velkaa 10 askelta, piti kotimatka tehdä toista reittiä, josko sitä kautta saisi velan kuitattua.

Ren käy terapiassa, ja olen minäkin käynyt 4-5 kertaa psykiatrilla, ja viimeksi osui kohdalle pätevä lääkäri. Kerroin hänelle, että kun oikein vituttaa, otan votkaa ja kyllä se siitä taas helpottaa. Tähän psykiatri, että ota vaan, ei siitä mitään haittaa ole, jos se kerran auttaa. Tel sanoo saaneensa diagnoosiksi epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön, mutta ihmiset eivät ymmärrä mitään, eivät esimerkiksi hänen vetäytyneisyydestään ja ajoittaisesta mykkyydestään. Onni onnettomuudessa oli, että pystyi kirjoittamaan, koska se antoi periksi houkutukselle vajota omaan hiljaiseen avaruuteen, mykkyyteen. Tässä Tel on ilmeisen sama kuin Miki Liukkonen, mutta Tel-hahmoonkin hän lisäsi kuviteltuja ominaisuuksia itseään huvittamaan ja lukijoita sumuttamaan.

Nämä ovat kovia asioita ja voivat kohdata millaisen ihmisen tahansa ja erilaisista syistä. Tänään ilmestyneessä Vauhdin Maailmassa 3/2024 kertoo viisinkertainen enduromoottoripyöräilyn maailmanmestari Samuli Aro, että hänen aivonsa eivät kestäneet kilpailu-uran jälkeistä tylsää arkea. Lopulta hän pelkäsi itsetuhoisia ajatuksiaan niin, ettei uskaltanut poistua kodistaan. Hoito ja lääkitys auttoivat.

Liukkosen kirjan lopussa on luettelo lainauksista, jotka sinänsä eivät erotu tekstistä mitenkään, eikä yllätä, että lainattujen joukossa ovat mm. Thomas Pynchon ja Ludwig Wittgenstein sekä elokuvamaailmasta Jean-Luc Godard, Parasite, Dark ja Succession, mutta se yllättää, ettei ole David Foster Wallacea.

kari.naskinen@gmail.com