Jos kieltäytyy ottamasta koronarokotetta, ei sellaista ihmistä pitäisi ottaa ollenkaan julkiseen sairaalahoitoon.
Kysymys on filosofinen ja yhteiskuntapoliittinen. Jos ei hyväksy lääketieteellisesti todistetun suojan ottamista, pysyköön omillaan myös sairastuttuaan.
Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Hyvinvointiyhteiskunnassa pidetään huolta myös tyhmistä. Näinhän menetellään myös keuhkosyöpään sairastuvien tupakoitsijoiden ja viinalla maksansa pilanneiden kanssa.
Mutta jos olisi toisin, mihin vedettäisiin raja. Pitäisikö ajatella niin kuin uusliberalistista politiikkaa ajanut Margaret Thatcher, joka sanoi: ”There is no such thing as society, only individual men and women.” (Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yhteiskunta, on vain yksittäisiä ihmisiä.)
Ennakoivasta terveydenhoidosta kieltäytyviä ei siis otettaisi julkisin varoin ylläpidettävään sairaanhoitoon, menkööt yksityissairaaloihin ja maksakoot itse koko hoidon.
Tähän tietenkin liittyy se uusliberalismin perusajatus, että verotusta pitäisi merkittävästi keventää, mikä käytännössä johtaisi keventämiseen myös keskussairaaloiden ja terveyskusten toiminnoissa.
Bertolt Brecht kirjoitti pamfletissaan Me-Ti - Käänteiden kirja (1965), että valtio on järjestettävä niin, ettei yksittäisen ihmisen edun ja yleisen edun välillä ole mitään eroa. Nyt koronavirusta vastaan taisteltaessa asia on periaatteessa näin, mutta tätä periaatetta eivät hyväksy rokotteesta kieltäytyvät.
Yleisen edun mukaista olisi, että koronarokotus määrättäisiin pakolliseksi. Jos sekään ei auttaisi, olisikin jo helpompi keskustella rokottamattomien jättämisestä ulos julkisesta sairaanhoidosta.
kari.naskinen@gmail.com
