Neuvostojärjestelmän haaksirikko ja sosialismi

Neuvostoliitto lakkasi olemasta 30 vuotta sitten. Tähän johtaneisiin tekijöihin ja niiden seurauksiin keskitytään Työväentutkimus-vuosikirjassa 2021 (julkaisijat: Työväenperinne ry, Työväenliikkeen kirjasto, Kansan Arkisto, Työväen Arkisto, Työväenmuseo Werstas, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura). Vuosikirjan keskusteluosaan pyydetyssä puheenvuorossaan työvoimaministerinä ja SKP:n puheenjohtajana toiminut Jouko Kajanoja kirjoittaa, että hän kyllä näki neuvostojärjestelmän epäkohtia ennen romahdusta, mutta ei oivaltanut keskitetyn pakko-ohjauksen ja toisinajattelun torjumisen tuhoisuutta. Hän ajatteli, että järjestelmä kykenee korjaamaan itseään ja demokratisoitumaan, eikä ymmärtänyt brezhneviläisen pysähtyneisyyden ja valtarakenteiden itsesuojelun syvyyttä.

Neuvostoliiton hajoamisen vuosina 1989-91 Kajanoja oli töissä ja asui Leningradissa, jonka alkuperäinen nimi Sankt Peterburg (Pietari) otettiin taas käyttöön kansanäänestyksen jälkeen lokakuussa 1991. Kajanoja toimi Len Art -yhteisyrityksen varatoimitusjohtajana ja oli yrityksen ainoa ulkomaalainen.

”Ekonomina keskeinen tehtäväni oli opettaa henkilöstölle markkinointia, liiketaloudellisten tuottolaskelmien tekemistä ja muita markkinatalouden toimintatapoja. Se oli ironinen tehtävä Suomen kommunistisen puolueen entiselle puheenjohtajalle”, kirjoittaa Kajanoja.

”Sain luettavakseni Suomen Moskovan-lähetystön ulkoministeriölle lähettämiä raportteja. Kun tapasin silloisen ulkoministerin Pertti Paasion, arvostelin hänelle raporttien pinnallisuutta. Niissä spekuloitiin Duuman voimasuhteita, kun mielestäni painopisteenä olisi pitänyt olla analyysi yhteiskunnan perusteita järisyttävästä murroksesta. Sovin Paasion kanssa, että teen aihepiiristä raportin. Luin asiaan liittyvää kirjallisuutta. Kiinnostavin oli Maailmanpankin tuottama perusteellinen arvio neuvostotaloudesta. Kävin Moskovassa haastattelemassa asiantuntijoita, eniten historioitsijoita. Pohjana olivat myös omat liike-elämän ja asukkaan kokemukseni Pietarissa ja 1980-luvulla käymäni keskustelut NKP:n keskuskomitean toimihenkilöiden ja neuvostotutkijoiden kanssa. Tuloksena oli raportti tulevaisuudenkuvasta Neuvostoliitossa eli mitä sen tilalle on syntymässä. Raportti oli tarkoitettu valtiojohdolle. Siitä otettiin pienehkö painos.”

Raportissa Kajanoja esitti käsityksensä neuvostojärjestelmän romahduksen syistä: ”Keskeisimpänä näin demokratian puutteen. Ylhäältä johdettu yhden puolueen valta tukahdutti kansalaistoimintaa. Keskitetty talousjohto ehkäisi tuotannollista aloitteellisuutta. Arvelin, että Leninin aikana käynnistetyn yksityisyritteliäisyyttä suosivan NEP-politiikan tukahduttaminen ja maatalouden pakkokollektivisointi johtivat ylhäältä pakko-ohjattuun yhteiskuntamalliin. Malli oli raskaan teollisuuden rakentamisen aikana melko tehokas, mutta monipuolisempi tuotanto vaatii joustavuutta ja tuotannossa toimivien aloitteellisuutta. Neuvostoliiton johdossa oli voimia, jotka olivat tästä tietoisia. Uudistajien aloitteesta NKP:n keskuskomitea hyväksyi 1960-luvun puolessa välissä koeäänestyksen jälkeen mallin, jossa tukkukauppa olisi siirretty markkinapohjalle. Mallia ei pantu toimeen. Valta-asemansa menettämisestä huolestunut brezhneviläinen puoluekoneisto ehkäisi uudistuksen toimeenpanon.”

Maailmanpankin silloisten raporttien ja Kajanojan haastattelemien tutkijoiden mukaan neuvostotalous menestyi melko hyvin ja kansan kulutustaso nousi. Lisäksi 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla vallinnut hrushthsovilainen vapautuva ilmapiiri loi myönteistä tulevaisuudenuskoa kansan keskuudessa. Talouden kehitys alkoi kuitenkin takkuilla 1970-luvulla ja poliittinen paine johti tuotannon painopisteen siirtymiseen kulutustavarateollisuuden puolelle ja samalla välttämättömiä tuotannon rakenteellisia investointeja laiminlyötiin. Tuloksena oli taloudellisten tulevaisuusnäkymien synkkeneminen eikä kulutustavaratuotantokaan ollut kehuttavaa. Hrushtshovilainen vapautumisen ilmapiiri alkoi taantua brezhneviläiseen ahdasmielisyyteen.

HÄMÄRÄMIEHET ILMESTYIVÄT

”Gorbatshovilainen 1980-luvun uudelleen rakentaminen (perestroika) ja avoimuus (glasnost) tulivat liian myöhään”, kirjoittaa Kajanoja. Ne avasivat ummehtuneen kattilan kannen, eikä kehitys enää pysynyt puolue- ja valtiojohdon hallinnassa. Puolue lakkautettiin, Neuvostoliitto hajosi ja Venäjällä ja muissa neuvostotasavalloissa omaksuttiin siihen asti ehdottomasti torjuttu kapitalistinen talousjärjestelmä.

”Pidin raportissani Maailmanpankin suosituksia perusteltuina. Yhteiskunta tarvitsi ripeästi uuden järjestelmän. Pahin vaihtoehto oli kaaoksen jatkuminen, joka johtaa viidakon lakien toimintaan. Koin sen omassa työssäni pietarilaisessa yrityksessä. Hämärämiehiä kävi vaatimassa suojelurahaa.”

”Maailmanpankin arviot Neuvostoliiton/Venäjän tulevaisuudesta olivat tavoitehakuisia. Arvioissa maalattiin ruusuinen talouskuva, mikäli valittaisiin ripeä tuotannon yksityistäminen. Ennusteet tuotannon yksityistämisen seurauksista olivat ylioptimistisia. Ennusteiden tekijät eivät varmaan itsekään uskoneet niihin. Ennusteiden tehtävänä oli houkutella venäläisiä valitsemaan kertarysäys kohti kapitalismia. Tein raportissa omia tulevaisuuslaskelmiani, jotka olivat paljon pessimistisempiä. Ne osuivat karkeasti ottaen oikeaan.”

Maailmanpankin linja oli Kajanojan mukaan sillä tavoin perusteltu, että niin rakennettaisiin nopeasti tie pois kaaoksesta. Mutta linja oli rujo, eikä se paljastanut tulevan kehityksen ongelmien syvyyttä. Olisi luultavasti ollut kaikkien kannalta parempi, että järjestelmän muutosta olisi pehmitetty sosiaalipoliittisilla turvatoimilla ja että valtion omaisuuden yksityistämistä olisi hoidettu tavalla, jossa se ei olisi ajautunut suurelta osin häikäilemättömimpien oligarkkien käsiin.

Kajanoja kirjoittaa myös Neuvostoliiton haaksirikon vaikutuksesta omaan ymmärrykseensä sosialismista: ”Keskeinen muutos omassa ajattelussani oli etääntyminen ´valtiokapitalismista´. Aiemmin pidin joidenkin keskeisten tuotannon ja liike-elämän alojen valtiollistamista suotavana. Nyt en pidä sitä kovinkaan hyvänä ajatuksena. Luontaisesti monopolistisen tuotannon on syytä olla yhteiskunnan omistamaa ja yhteiskunnallista omistusta tarvitaan uudenlaisen tuotannon kehittämiseen, mutta muutoin kannatan mieluummin vaikkapa osuuskuntia. Edelliseen liittyen ajatteluni lähtee nyt aiempaa voimakkaammin alhaalta lähtevästä hallinnasta ja kaikenlaisen alistamisen torjumisesta. Se on paluuta alkuperäiseen sosialismiin sellaisena kuin se ilmeni tasa-arvoisten mahdollisuuksien rakentamisessa ja osuuskunta-ajattelussa esimerkiksi Saksan sosialidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmassa 1892 ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen Forssan ohjelmassa 1903.”

Jouko Kajanoja (s. 23.12.1942) on koulutukseltaan valtiotieteiden tohtori ja ekonomi. Työministerinä hän toimi Mauno Koiviston II hallituksessa 1981-82. SKP:stä Kajanoja lähti, kun hänenkin puolueosastonsa 1985 erotettiin puolueesta. Sen jälkeen syntyi SKP (yhtenäisyys), jonka pääsihteeriksi Kajanoja valittiin 1986 ja puheenjohtajaksi 1988. Helsingin kaupunginvaltuustossa Kajanoja oli 1985-92, mutta sitten hän jätti politiikan. Vuonna 2000 Kajanoja sai sosiaalipolitiikan dosentin arvon Helsingin yliopistossa ja 2003-08 hän toimi Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä.

kari.naskinen@gmail.com