Jatkosotaa
oli 80 vuotta sitten käyty jo yli viisi kuukautta, kun eduskunta
29.11.1941 klo 15 kokoontui suljettuun istuntoonsa. Edellinen
tällainen istunto oli pidetty kesäkuun lopulla, kun sota oli Suomen
osalta alkanut. Nyt pääministeri J.W.
Rangell (Edistyspuolue)
aloitti
puheenvuoronsa sanomalla, että hallitus jättää eduskunnan
käsiteltäväksi esityksensä Moskovan rauhassa 1940 luovutettujen
alueiden palauttamiseksi Suomen valtakunnan yhteyteen. Tilanne
vaikutti sodankäynnin kannalta menestykselliseltä ja Rangell
luetteli sodan saavutuksia: Repola, Vuokkiniemi, Kostamus, Salla ja
muitakin saavutettu, läpimurto Laatokan Karjalassa, Pitkäranta
vapautettu, Jaakkima ja Lahdenpohja vallattu, Sortavala on jälleen
meidän, Käkisalmi meillä, Viipuri vapautettu, joukkomme
saavuttaneet Syvärin, Petroskoi eli Äänislinna vallattu
jne.
Rauha
talvisodasta
oli tehty maaliskuussa
1940 viime hetkellä, sillä romahdus oli lähellä, kuten
tiedettiin
sodanjohdossa. Kansalle jäi kuitenkin käsitys sankarillisesta
selviytymisestä ja
nyt sankariteot olivat jatkumassa.
”Sotatoimemme ovat
suurimmaksi osaksi pyyhkineet pois Moskovan rauhan vääryydet”,
sanoi Rangell
eduskunnassa. Pitkän puheensa loppuvaiheessa
hän vielä pyysi kansanedustajia nousemaan ylös kunnioittamaan
hiljaisuudella isänmaan povessa valkeitten ristien alla lepäävien
sankarivainajien muistoa.
Muita
puheenvuoroja ei käytetty, vaan eduskunnan puhemies Väinö
Hakkila (SDP)
ehdotti,
että hallituksen esitys pantaisiin pöydälle eduskunnan seuraavaa
täysistuntoa odottamaan. Istunto päättyi klo 16.08 ja se seuraava
täysistunto alkoi heti perään klo 16.45. Sen aluksi Hakkilan piti
lyhyen menettelytapapuheenvuoron, jonka jälkeen ulkoasianvaliokunnan
puheenjohtaja
Väinö Voionmaa
(SDP)
palasi heti siihen Moskovan ”pakkorauhaan”, jolle ei ollut
oikeutusta eikä mitään kohtuutta.
”Se rauhanteko
oli poliittinen väkivallanteko Suomea vastaan”, sanoi Voionmaa.
”Rauhansopimuksessa sanotaan sen tarkoituksena olleen Leningradin
ja Muurmanin kaupunkien ja rautatien turvaaminen. Todellisuudessa se
silpoi Suomen aluetta tunnottomalla ja mitä vahingollisimmalla
tavalla. Ei
ole kumma, että moni kansalainen maassamme jo alusta alkaen piti
tällaista rauhaa kestämättömänä, koska katsoi, ettei kansa voi
pitää pyhänä sopimuksia, jotka perustuvat huutavaan vääryyteen
ja joilla sen maan itsenäisyys koetetaan tuhota.”
Nyt
oli kuitenkin aseveli Saksa apuna ja Voionmaa sanoi sen musertavan
ryntäyksen Neuvostoliittoa vastaan olleen suureksi eduksi ja
huojennukseksi Suomen urhealle armeijalle. Voionmaa
sanoikin sodan tuloksen olevan meidän kannaltamme niin selvä, että
on siis ryhdyttävä niihin valtiotoimiin, joita palautettavien
alueiden liittäminen isänmaahan edellyttää.
Lisäksi
Voionmaa otti esille sen Itä-Karjalassa sodan jalkoihin joutuneen
suomalaisen kansanosan, joka ”odottaa vapautumisensa hetkeä
pitkäin vuosisatain sorrosta ja pimeydestä. Eikö tällainen heimo
ole ansainnut vapautusta ja itsemääräämisoikeutta ja paikkaa
meidän rinnallamme kansain yhteisöissä?”
Kun Voionmaa
puheensa päätteeksi sanoi sosiaalidemokraattisen ryhmän äänestävän
yksimielisesti hallituksen esityksen hyväksymisen puolesta, salista
kuului ”hyvä, hyvä”
-huutoja. Vastaavanlaiset
ilmoitukset äänestyskäyttäytymisestä antoivat ryhmiensä puolesta
Juho
Piippola (Maalaisliitto),
Pekka
Pennanen (Kokoomus),
Elis
Furuhjelm (Rkp),
Bruno
Salmela (IKL)
ja Sulo
Heiniö (Edistyspuolue).
Pennanen
vahvisti Kokoomuksen kantaa sillä, että ”maailman mahtavin
sotilasvalta Saksa on ottanut tehtäväkseen tuhota koko maailmaa
uhkaavan bolshevismin, ja siitä on Suomen kansa kiitollinen Saksan
kansalle ja sen johtajalle”.
Salmela otti erikseen
esille sen, miten suhtaudutaan sellaisiin valloitetuille alueille
jääneisiin suomalaisiin, jotka ovat siellä työskennelleet
kuitenkin Neuvosto-Venäjän puolesta. Salmela
ehdotti, että joku viranomainen tutkisi, onko jotain sellaista
syytä, joka tekee kysymyksessä olevan henkilön ottamisen Suomeen
kyseenalaiseksi. Tästä asiasta ei kuitenkaan enempää keskusteltu,
joten eduskunnan täysistunto päättyi.
Seuraavat
suljetut istuntonsa eduskunta piti syyskuussa 1943, helmikuussa 1944
ja rauhansopimuksen jälkeen syyskuussa 1944. Sitten
oli vielä edessä Lapin sota.
”Olisi
varmaan parempiakin keinoja hoitaa naapurisuhteita kuin mitä juuri
on koettu”, sanoi
alikersantti
Mauno
Koivisto
syyskuussa 1944.
kari.naskinen@gmail.com