Huomasin
pyöritteleväni päätäni elokuvateatterissa. Suomalainen
dokumenttielokuva, vaikkakin intialaisen Rahul
Jainin ohjaama
Invisible Demons – Tuhon
merkit on
karmeampi kuin pahimmat sarjamurhaajaelokuvat. Se kertoo 15 miljoonan
asukkaan Delhistä, joka ennen pitkää tukehtuu ja kuolee
saasteisiin, jos ei jotain radikaalia muutosta saada aikaan. Elokuvan
englanninkielinen nimi tarkoittaa näkymättömiä paholaisia, mutta
kyllä ne ovat jo näkyvissäkin, kaksi
niitä
on:
saastuminen ja
ilmastonmuutos.
Kun
tähän vielä lisätään koronavirus, johon Intiassa on kuollut jo
470 000 ihmistä, niin hirvittää.
Delhin
tv-uutislähetyksissä kerrotaan päivittäin kaupungin
saasteindeksistä, mitä se oli aamulla ja mihin se oli noussut
iltaan mennessä – siinä missä meillä tänä iltana
säätiedotuksessa ennustetaan,
että
huomiseksi on
tulossa kivasti
pakkasta
5 tai
7 astetta. Eikä ratkaisumahdollisuuksia Intiassa
ole
monta. Ainot todelliset keinot olisivat teollisuuden ja liikenteen
lopettaminen, lannoitteiden
ja kasvinsuojelumyrkkyjen kertakaikkinen kieltäminen, ainakin
muovin estäminen
pakkausmateriaalina ja mitä näitä nyt olisi.
Ei mene tasan. Edellisessä jutussani kirjoitin pohjoismaisesta hyvinvointionnelasta, nyt maapallon toiselta puolelta, jossa kaikki asiat ovat päin helvettiä.
Elokuva
alkaa puistosta tai hienon talon pihapuutarhasta, jossa talonmies
levittää bensamoottorilla käyvällä puhaltimella hyönteismyrkkyä,
koko puisto täyttyy melusta ja paksusta savusta. Sen jälkeen autotallista
lähtee iso maasturi liikenteeseen, joka on aina jumissa, vaikka
kadulla olisi yhteen suuntaan 15-20 ajokaistaa.
Tilanne
Delhissä on kestämätön. Siellä kuolevista ihmisistä kymmenen
prosenttia kuolee ilmansaateisiin. Eikä kaupungin läpi kulkeva
Jamuna-joki tarjoa enää minkäänlaista apua. Eräs mies sanoo
elokuvassa, että 30 vuotta sitten joen vettä saattoi vaikka juoda,
mutta nyt se on saastevaahdon peitossa, koska teollisuus syytää
siihen prosessivesipäästönsä. Delhin
köyhimmällä väestönosalla on jatkuva vesipula, eikä siihen ole
mitään helpotusta, koska vettä ei voi keneltäkään lainata.
Rahaakin
on helpompi saada kuin puhdasta vettä.
Ilma
Delhissä on välillä niin saastuneen harmaa, että autoilla pitää
ajaa pitkätvalot päällä keskellä päivääkin. Koulujakin on
suljettava viikoksi tai pariksi, ettei lasten tarvitse lähteä
kodeistaan hengittämään koulumatkoilla saastetta.
Delhin
neljä korkeinta paikkaa ovat vuoria, jotka
ovat syntyneet, kun kaatopaikat ovat kasvaneet jättiläismäisiksi.
Kaatopaikoilla elää myös lehmiä ja härkiä etsien ruokaa, joksi
paremman puutteessa käyvät myös muovipussit.
Ilmastonmuutos
tietenkin vaikeuttaa tilanteeseen dramaattisesti. Tuotantoyhtiö
Toinen katse Oy:n tehdessä elokuvaa Delhissä kerrottiin
tv-uutisissa, että lämpötila oli päivällä kesäkuussa 49,2
astetta. Ihmiset siellä ovat tottuneempia kuumuuteen kuin me täällä
onnellisessa Pohjolassa, mutta liika on liikaa sielläkin, varsinkin
kun hellejakso kestää ja kestää. Sadetta tuovaa monsuunikautta
odotetaan, mutta kun se alkaa, ollaan toisessa äärimmäisyydessä
tulvien ja joka paikkaan seilaavan saasteroinan kanssa.
Elokuva
on 70 minuuttia pitkä. Iikka
Vehkalahden
tuottamana
ja Tuomo
Hutrin kuvaamana
sen
sanoma on selvä:
pyrkiessään
mahdollisimman nopeaan taloudelliseen kasvuun ihminen louhii
biosfääriä, eikä pysty enää näkemään kaiken alkulähdettä
luontoa, joka on tuhoutumassa. Delhissä saaste-
ja ilmastokriisin seuraukset
eivät ole tulevaisuuden uhkakuvia, vaan nykyaikaa.
Vehkalahti
ja Jain tapasivat Intiassa,
yhteys syntyi ja Vehkalahti
oli tuottamassa jo
Jainin edellistä elokuvaa
Machines
(2016),
joka kuvaa epäinhimillistä työtä valtavassa
tekstiilitehtaassa Gujaratissa Intiassa. Työntekijöiden
haastatteluilla Jain kertoo eriarvoisuudesta ja sorrosta, ihmisistä
ja koneista. Invisible
Demons
on
sitäkin
isompi elokuva, kuten Jain on sanonut: ”Lajistamme on tullut syöpä,
joka tuhoaa planeetan. En puhu oikeastaan homo sapiensseista, vaan
lajimme kapitalismin värittämästä ajattelusta. Tämä
ajattelumalli on levittäytynyt kaikkeen toimintaamme eikä kukaan
tunnu tietävän, miten tätä hulluutta voisi enää lopettaa. Yksi
surkeimmista ajatuksista on, että maksamme kovan hinnan vain
hyödyttääksemme hyvin pientä joukkoa varakkaita ihmisiä. Näillä
ihmisillä on käytössään lähes rajattomat resurssit suojata
itsensä ja siksi he eivät ole kiinnostuneita ratkaisemaan
ongelmaa.”
Rahul
Jain tuntee asian hyvin, sillä hän itse sanoo olevansa
”ilmastointilapsi”.
Rikkaiden
vanhempien lapsena hän on
aina
kasvanut
viileässä kodissa, jossa
ilmastointilaite
ratkaisee ongelmat. Ei koskaan ole kuuma eikä kylmä, kunhan
voimalat vain tuottavat sähköä ilmastointilaitteen pyörittämiseen,
kivihiilellä tai millä tahansa, kunhan pyörii.
Köyhemmille
ei jumalistakaan
ole avuksi. Elokuvan yhdessä kohtauksessa jokin jumalapatsas
upotetaan saastevaahtoiseen Jamunaan. Mene sinne, kun sinusta ei
mihinkään ole.
Toinen katse Oy:n ohella
toisena tuottajaosapuolena oli
saksalainen
Ma.Ja.De Filmproduktion ja
elokuvan
suurin rahoittaja oli Participant Media (Los
Angeles).
Tuotantoa
tukivat myös Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio ja AVEK.
kari.naskinen@gmail.com