Iskelmät eivät ole taidetta, vaan massatuotetehtailua

Säveltäjä Kari Rydman sanoi joskus 1960-luvulla, että hyvä iskelmä on parempi kuin huono sinfonia. Akateemikko Joonas Kokkonen vastasi tämän olevan samaa, jos sanoisi, että huono katto voi olla parempi kuin hyvä lattia. Se oli sitä aikaa, kun korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin risteyksessä törmättiin yhteen. Rydmanin kannalla julkisessa keskustelussa olivat äänekkäästi mukana esimerkiksi säveltäjä Kaj Chydenius, sosiologi Pekka Gronow ja kirjailija Arvo Salo, kun taas Kokkosen joukkueeseen kuului mm. säveltäjä Erkki Salmenhaara, jonka mielestä mitään pelkäksi viihteeksi tehtyä ei pitäisi tukea julkisin varoin.

Nyt ostin kuitenkin Kokkosen tupla-cd:n, jossa ovat kaikki hänen sinfoniansa. Koska panin Sibeliuksen 150-vuotissyntymävuoden merkeissä hänen sinfoniansa järjestykseen, niin sama nyt, kun Kokkosen syntymästä on tänään kulunut sata vuotta:

I Paras on 3. sinfonia, sävelletty 1967 ja on lähellä vanhaa 1800-luvun klassista musiikkia, selväpiirteinen. On kuitenkin aikansa modernia musiikkia, sellaista absoluuttista musiikkia, jossa ei kuvailla sen paremmin vihreitä metsiä kuin sinisiä järviäkään.

II 2. sinfonia on selvästi nykymusiikiksi luettavaa, mutta se etenee loogisesti ja on sillä tavoin ikään kuin yhtenäinen kokonaisteos, että osien välillä ei havaitse ainakaan levyltä kuunnellessa taukoja

III Edellisen kanssa hyvin samankaltainen on 1. sinfonia. Sen lopussa on kaunis hymniteema, joka jää kuitenkin turhan lyhyeksi. Myös tämä on ”pelkkää” musiikkia ilman mitään ohjelmallisia kuvauksia. Voi tietenkin olla, että kun en ole musiikkimies, en vain ymmärrä, jos jotain tällaisia kuvauksia on.

IV 4. sinfonia alkaa hyvin hitaasti ja hiljaa, eikä myöhemminkään pääse kunnolla liikkeelle. Tämä kuten Kokkosen muutkin sinfoniat ovat juuri tällaisten hiljaisten kohtien takia sellaisia, että autossa niitä ei voi kuunnella. Tässä suhteessa Kokkosen paras sävellys on ooppera Viimeiset kiusaukset, ja ovat oopperat yleensäkin parempaa automusiikkia.

Kokkosen kaikkien sinfonioiden kesto on vähän yli 20 minuuttia. Ne äänitettiin 1990-91 Lahden Ristinkirkossa, jossa Lahden kaupunginorkesteria johti ykkösessä ja kolmosessa Ulf Söderblom sekä kakkosessa ja nelosessa Osmo Vänskä. Cd:n tekstivihkon kannessa on Matti Koskelan grafiikkateos ja takakannessa Juha Tanhuan ottama valokuva Joonas Kokkosesta, joka oli seuraamassa sävellystensä levytyksiä.

Levyllä on myös Sinfonia da camera, mutta koska se on vain jousisoittimille sävelletty, ei se kai ole oikea sinfonia. Samoin on mukana oikein hieno Requiem, jossa solisteina laulavat Soile Isokoski ja Walton Grönroos, kuoro on Savonlinnan oopperajuhlakuoro. Kaupunginorkesterin tuolloinen intendentti Tero-Pekka Henell kirjoittaa tekstivihkossa, että Kokkosen sielunmessu on valoisampi ja lohdullisempi kuin Mozartin ja Verdin vastaavat – Kokkonen on jättänyt kokonaan pois näiden vanhojen mestareiden teoksissa olevat Vihan päivä -osat. Lisäksi levyllä on Opus sonorum, jossa ei ole ollenkaan lyömäsoittia, sillä Kokkonen oli nykymusiikkijuhlilla ärsyyntynyt siitä, että yleensä aina niissä soitettiin teoksia, joissa oli ”täysi kioski” lyömäsoittimia hallitsemassa äänimaailmaa. Rummut ja ne muut lyömävempaimet Kokkonen korvasi pianolla (levyllä Ilkka Sivonen).

TÖRMÄYKSIÄ JYVÄSKYLÄSSÄ

Uudenvuodenaattona saa Viimeiset kiusaukset ensi-illan Jyväskylässä. Kokkonen oli Jyväskylän Kesän huippuvuosina yksi kolmesta kunniapuheenjohtajasta, kaksi muuta olivat niin ikään Suomen Akatemian jäseniä, Alvar Aalto ja Rolf Nevanlinna. Tapahtuma oli alkanut 1950-luvulla nimellä Jyväskylän musiikkikulttuuri- ja kuvaamataidepäivät, sitten nimi lyhennettiin Jyväskylän kulttuuripäiviksi ja jossain 60-luvun puolivälissä Jyväskylän Kesäksi. Siellä Kokkonen joutui paneelikeskusteluissa ja muutenkin hakaukseen nuorempien kanssa, kun esimerkiksi Hannu Taanila löi löylyä populaarikulttuurin puolesta. Törmäykset olivat äänekkäitä. Samanlaisiin törmäyksiin Taanila provosoi Edvin Laineen.

Jyväskylän Kesän suunnittelun aloitti säveltäjä Seppo Nummi kiukustuneena siitä, että hänen säveltämiään lauluja ei hyväksytty Savonlinnan musiikkipäiville 1955. Ilmeisesti Nummen sävellysten hylkäämiseen oli vaikuttanut vanhoista natsisympatioistaan tuttu akateemikko Yrjö Kilpinen. Jyväskylän tapahtumaa lähtivät Nummen kanssa ideoimaan musiikkitieteilijä Timo Mäkinen ja Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden professori Päivö Oksala, josta myöhemmin tuli latinan kielen professori Jyväskylän yliopistoon. Tiettävästi ideat saivat lopulta muotonsa Oksalan kesämökin saunassa Korpilahdella 1955.

Aluksi Jyväskylässä keskityttiin kamarimusiikkiin, mutta pian tarjonta laajeni kuvataiteisiin, arkkitehtuuriin ja teatteriin. Kokkonen toimi musiikkitoimikunnan puheenjohtajana, piti luentoja ja hänen sävellyksiään esitettiin konserteissa. Myös nykymusiikki oli hyvin esillä, esimerkiksi 1961 kävi luennoitsijana Karlheinz Stockhausen.

Jyväskykän Kesän yhteiskunnallinen ulottuvuus oli merkillepantava. Jo vuonna 1971 siellä järjestettiin viisipäiväinen kansainvälinen konferenssi ympäristöfuturologiasta, aiheina vanhan ohjelmakirjan mukaan esimerkiksi ilmakehien tasapainottomuustilat ja saastuminen sekä globaali vastuu.

Kirjoitan tässä Jyväskylästä ja Joonas Kokkosesta, kun niistä on minullakin hyviä muistikuvia. Kokkosen roolina Jyväskylässä oli siis taidemusiikin puolustaminen. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että Kokkonen ei antanut pop-musiikille taiteen arvoa. Kokkonen oli kuullut tai lukenut jonkun iskelmäsäveltäjän selittäneen iskelmämelodian tekemistä niin yksinkertaiseksi, että kuulijan pitää voida heti oppia se. Kokkonen tulkitsi tämän niin, että iskelmät eivät ole taidetta, vaan jonkinlaista tuotetehtailua valmiin konseptin mukaan.

Jos iskelmä on lattia ja sinfonia katto, ei niitä voi vertailla, koska ne eivät ole missään suhteessa yhteismitallisia. Kokkonen ihmetteli myös kevyenmusiikin sisällyttämistä koulujen opetusohjelmaan, koska ei sitä enää lisää tarvitse opettaa, kun joka päivä tuota epätaidetta tulee Yleisradion uudesta Sävelradio-ohjelmasta.

Kerran Joonas Kokkonen sanoi Helsingin Sanomiin musiikkiarvosteluja tehneelle Erik Tawastjernalle, ettei tavallinen kansa tainnut paljon ymmärtää hänen uudesta sellokonsertostaan (1969). Siihen Tawastjerna: ”Kuule Joonas, ajattele jos me olisimme tavallisia kansalaisia.”

Vielä anekdootti Jyväskylästä Seppo Heikinheimon kertomana: Yhden konsertin ja pitkäksi venyneen ravintolaillan jälkeen urkuri Enzio Forsblom meni torin luona seisseen poliisin luo, esitteli itsensä ja kysyi, mistähän voisi ostaa pullon viinaa, kun hammasta särkee. Konstaapeli tunsi alan ja antoi Forsblomille varman osoitteen. (HeSa 14.6.1995)

KUNNIASÄVELTÄJÄ

Lahden kaupunginorkesteri on levyttänyt kaikki Joonas Kokkosen orkesterisävellykset. Kokkonen nimitettiin orkesterin kunniajäseneksi, mutta Kokkosen syntymän 100-vuotismerkkipäivää ei Lahden kaupunginorkesteri muistanut tämän viikon konserttinsa eikä myöskään ensi viikon ohjelmassaan.

Järvenpäässä sen sijaan järjestetään tänä iltana 100-vuotisjuhlakonsertti, joka radioidaan suorana alkaen klo 19. Lähetyksessä Kokkosen elämästä ja musiikista keskustelevat säveltäjä ja kuoronjohtaja Tapani Länsiö, musiikintutkija Timo Virtanen ja toimittaja Outi Paananen.

kari.naskinen@gmail.com