Tennis on urheilulajeista kaunein

”Iso ATP-turnaus on kokemuksena jotain kovan luokan baseball-ottelun ja huvipuiston väliltä”, kirjoitti David Foster Wallace (1962 - 2008), jonka viisi tennisesseetä on nyt ilmestynyt suomeksi. Jo suurteoksessaan Päättymätön riemu (1996) Wallace kirjoitti tenniksestä, mutta nyt ollaan aivan tenniksen ytimessä. Tennisesseet ei kuitenkaan ole pelkkä urheilukirja, vaan myös kaunokirjallinen teos. Esimerkiksi 26-sivuinen kertomus Roger Federerin ja Rafael Nadalin loppuottelusta Wimbledonissa 2006 on niin vetävä, että en äkkiseltään muista toista näin hienoa urheilujuttua. Federer voitti ottelun 3-1 (6-0, 7-6, 6-7, 6-3), ja Federerin Wallace nostikin pelaajista suurimmaksi, jonka pelaamisen näkemistä hän vertasi uskonnolliseen kokemukseen.

Wallace oli tuolloin itse Wibledonissa, ja hän kirjoittikin, että vain televisiosta nähtävä tennis on paikanpäällä koetun tenniksen rinnalla jotakuinkin samantasoista kuin videoporno on suhteessa rakkauden elettyyn todellisuuteen. Koskee kyllä kaikkia muitakin lajeja.

Wallace ottaa esimerkin pallon vauhdista kovien ammattilaisten pelatessa: jos syöttö lähtee yli 200 km:n tuntinopeudella, on pallo vastaanottajalla 0,4 sekunnissa. Tätä tilannetta ei pysty tv-ruudulta aivan täysin hahmottamaan. Se taito on ällistyttävää. Niin kuin sekin, että pelaaja pystyy täydestä juoksusta lyömään pallon 91,4 sentin korkuisen verkon yli haluamalleen vajaan 0,1 neliömetrin alueelle 24 metrin päähän yhdeksän kertaa kymmenestä.

Wallace kirjoitti myös, että tennis on urheilulajeista kaunein. ”Kilpaurheilussa ei tavoitella kauneutta, mutta se on silti inhimillisen kauneuden erinomainen ilmaisukanava. Suhde on suunnilleen sama kuin urheudella ja sodalla”, kirjoitti Wallace ja käytti huippu-urheilun kauneudesta sanontaa ”kineettinen kauneus”.

Kun Wallace oli kysynyt Federeriltä, keiden urheilijoiden suoritukset näyttävät hänen silmissään kauniilta, tämä mainitsi ensimmäisiksi – kun oli jäävi puhumaan tenniksestä – Michael Jordanin, Kobe Bryantin ja Zinédine Zidanen.

Päättymättömässä riemussa Wallace kertoi tiiviistä tv-suhteestaan, vaikka se ei elävää suhdetta missään asiassa korvaakaan. Tennisesseissään hän ottaa esille urheilijoiden tv-haastattelut heti suoritusten jälkeen ja on samaa mieltä kuin me kaikki: ei mitään järkeä. ”Olen tosi tyytyväinen.” ”On tehty töitä oikein tosissaan ja koko joukkue on petrannut älyttömästi.” ”Mennään peli kerrallaan.”

Huippu-urheilijat ovat huippuja urheilussaan, mutta eivät neroja puhujina. Heiltä on turha odottaa tarkkasilmäisiä, totuudellisia, syvällisiä vastauksia. Urheilijoiden neroutta haetaan myös heidän elämäkerta- ja muista kirjoistaan, jotka muut ovat paperille vääntäneet. Ei löydy.

Wallace itse oli hyvä pelaaja jo pikkupoikana. Hän aloitti pelaamisen Philossa, Illinoisissa, pienessä taajamassa: ”Hankin kannukseni voittamalla lakimiesten ja hammaslääkäreiden lapsia Champaignin ja Urbanan pienissä paikallisturnauksissa. Neljäntoista vanhana sijoitukseni oli seitsemästoista Yhdysvaltain tennisliiton länsilohkossa.”

Wallace valitsi taktiikakseen ”raukkamaisen, pelkurimaisen” puolustuspelin. Ei lyönyt lujaa, mutta sai pallon hyvällä prosentilla vastustajalle ja odotti vain vastustajan virhettä. ”Jos kykenin pitämään pallon pelissä seitsemän tai kahdeksan lyöntiä, voitin yleensä vastustajan virheen ansiosta.”

Koska Wallace oli lisäksi hyvä matematiikassa, hän käytti näitä taitojaan. Pelaaminen edellyttää geometrista ajattelua, kykyä laskea omat lyöntikulmansa ja vastustajan palautusten tulokulmat. Wallace osasi myös hyödyntää tuulet, jotka Keskilännessä olivat aina riesana. Tämän osaamisalueensa hän kuitenkin vähitellen menetti osittain, kun kenttien reunoilla alkoi tulla tuulipeitteitä. Senkin yksityiskohdan Wallace kirjoitti, että hänen mailansa jännite oli 28 - 28,6 kg.

Kirjan esseet ovat lehdissä julkaistuja kirjoituksia vuosilta 1990 - 2006. Jos oikein tulkitsin, nosti Wallace arvoasteikossaan Federerin jälkeen seuraaviksi korkeimmalle Nadalin, Björn Borgin, John McEnroen, Andre Agassin ja Ivan Lendlin.

On myös hauskoja tai erikoisia ulkonäköluonnehdintoja pelaajista: David Carusolla on harvahko, aavistuksen häpykarvamainen pukinparta, Jacob Hlasek näyttää helvetissä työskentelevältä hengenpelastajalta, Julian Knowlella on hyönteismäiset kasvot ja kafkamaisen terävät korvat, Petr Korda näyttää pystyyn nousseelta vinttikoiralta, jolla on vasta kuoriutuneen kanan kasvot.

Pete Samprasin syötttöä Wallace piti teholtaan wagneriaanisena. Samaan ei päässyt Jimmy Connors, joka pelasi Wallacen mielestä yhdellä kaikkien aikojen paskimmalla mailalla Wilson T 2000:lla (kelpasi korkeintaan kodinpuhdistukseen ja takapihalta löydettyjen kivien lyömiseen pois tontilta).

kari.naskinen@gmail.com