Lounaalla Hitlerin oikealla puolella

Jo kansalaissodan aikana Erik Heinrichsista (1890 - 1965) tuli Mannerheimin luottomies. Lockstedtin jääkärikoulutuksessa Heinrichs oli ylennetty majuriksi helmikuussa 1918 ja ura jatkui kohti Puolustusvoimien komentajuutta tammikuussa 1945, vaikka tämä tehtävä lässähtikin pian jatkosodan jälkeen oikeistovoimien lapsellisen asekätkentäjutun paljastuttua. Heinrichs oli Mannerheimin ohella ainoa 1. luokan Mannerheim-ristin saaja. Valt. tri Pekka Visurilta on ilmestynyt kirja Mannerheim ja Heinrichs, marsalkka ja hänen kenraalinsa (Docendo, 2020), joka ei ihmeempiä uusia paljastuksia tuo, mutta nuo vuosien 1939-45 tapahtumat olivat niin suurta draamaa, että kyllä ne joka kerta luettuina Ilkka Remeksen sadut voittavat. Visurin kirja täydentää sitä kuvaa, joka on saatu Martti Turtolan Heinrichs-kirjasta (Otava, 2006)

”Paukka-Heikki” Henrichs ylennettiin kenraalimajuriksi 1933, kenraaliluutnantiksi 1940 ja jalkaväenkenraaliksi 1941. Talvisodan aikana Mannerheim nimitti hänet Kannaksen armeijan komentajaksi ja sen jälkeen kesällä 1940 hänestä tuli päämajan yleisesikunnan päällikkö. Keväällä 1941 Heinrichs määrättiin ylipäällikön sijaiseksikin, kun Mannerheim lähti influenssan jälkeen toipumislomalle Ruotsiin.

Heinrichs oli Mannerheimille tärkeä mies, kun asioita piti hoitaa Saksan kanssa. Vuoden 1941 alussa Heinrich sai vastuulleen salaiset neuvottelut Saksan sodanjohdon kanssa. Kun tilanteet sitten alkoivat kuumeta, oli Heinrichs jo 25.5.1941 neuvottelemassa saksalaisten kanssa Salzburgissa ja seuraavana päivänä Berliinin lähellä Zossessa. Tällä matkalla Heinrichs neuvotteli Saksan sotavoimien ylijohdon (OKW) päällikön Wilhelm Keitelin, Wehrmachtin johtoesikunnan kenraalin Alfred Jodlin ja saksalaisten Norjan-armeijan esikuntapäällikön Erich Buschenhagenin kanssa. Heinrichs merkitsi muistiin, että ”nyt oli tosi kyseessä”.

Seuraava tapaaminen oli Helsingissä kesäkuun alussa. Saksalaisia varten Heinrichs kirjoitti muistion, jossa hän korosti tulevien toimien historiallista merkitystä ja piti ajatusta Neuvostoliiton tuhoamisesta tervetulleena. Homma selvä, ja presidentti Risto Rytikin esitti näkemyksensä hallitukselle 9.6.: ”Saksa on ainoa valtio, joka pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään, eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin leikissä heikkenisi.”

Sota oli edessä väistämättä ja kun parhaat miehet piti saada oikeille paikoille, nimitettiin Heinrichs Karjalan armeijan komentajaksi. Se oli Suomen kaikkien aikojen suurin sotayksikkö, noin 100 000 sotilasta. Sodan alkuvaiheissa Karjalan armeija menestyi hyvin ja ylipäällkikkö kiitteli, mutta Heinrichsillä oli jatkuvasti erimielisyyksiä kenraalimajuri Paavo Talvelan kanssa. Talvela oli pettynyt, kun oli joutunut vain yhtä armeijakuntaa komentaessaan Heinrichsin alaiseksi. Kitka jäi pysyväksi, ja niissä Mannerheimin tuen sai Heinrichs.

Hitlerin kanssa Heinrichsilla meni paremmin. Kun oltiin asemasotavaiheessa, tilanne oli hieman rauhallisempi, joten Mannerheim pani ykkösmiehensä taas Saksaan. Hitlerin lähettämä kuriirikone nouti Heinrichsin Helsingistä 6.1.1942. Perillä Heinrichs tapasi ensin Lapin joukkojen komentajan Eduard Dietlin ja seuraavana päivänä itsensä Aatun. Raportissaan Mannerheimille Heinrichs kirjoitti, että Hitler puhui 45 minuuttia tilanteesta ja sanoi Rooseveltin olevan hyvin vahingollinen ihminen, Pahan johtaja maailmassa, ja hänen takanaan seisovat juutalaiset.

HITLER JOI TEETÄ,
MUUT PUNAVIINIÄ

Seuraava neuvottelumatka Hitlerin päämajaan tapahtui elokuun lopulla 1942. Mukana oli myös kenraali Talvela. Heinrichin muistiinpanot: ”Meidät kutsuttiin lounaalle Hitlerin pöytään. Odotusaikaa vietimme kenraali Jodlin ja Hitlerin yliadjutantin kenraali Rudolf Schmundtin parissa… Ruokapöydässä minut sijoitettiin Führerin oikealle puolelle, ja Talvela sai paikan Hitleriä vastapäätä istuvan Hermann Göringin oikealla puolella. Ateria oli hyvin yksinkertainen. Vieraille tarjottiin lasi punaviiniä, mutta Hitler itse joi vain teetä.”

Kotimaassakin Mannerheim pani Heinrichsin koviin paikkoihin, esimerkiksi eduskuntaan helmikuussa 1943. Siellä Heinrichs kävi yhdessä eversti Aladar Paasosen kanssa tyynnyttelemässä kansanedustajia. Tilanne oli vaikea, ja Heinrichsin muistiinpanoista on selvinnyt, että myös Mannerheim oli kriisissä: ”Ylipäällikkö horjui toivon ja toivottomuuden välillä. Kriisi murensi hänen terveytensä ja pakotti lähtemään lepäämään Sveitsiin. Tämän kevättalven aikana hän vakuuttui lopullisesti siitä, että Saksa tulee häviämään sodan ja myös meidän oma sotamme hävitään sen myötä.”

Natsi-Saksassa Heinrichs kävi seuraavan kerran huhtikuun lopulla 1944. Silloin hän ei tavannut Hitleriä, mutta sai Hitlerin päämajassa Berchtesgadenissa ryöpytyksen Keitelilta, joka sanoi, että voittoa epäilevät ja rauhaa ajavat tukahdutetaan säälittä ja hävitetään viimeiseen mieheen.

Pekka Visurin kirjakin osoittaa havainnolllisesti kuinka tärkeä mies Heinrichs oli Mannerheimille. Kun Heinrichs oli Petroskoin valtauksen jälkeen siirretty takaisin Yleisesikunnan päälliköksi tammikuussa 1942, hän oli taas lähellä Mannerheimia ja näki tämän seuraavan kriisin: Puna-armeijan suurhyökkäyksen ensimmäinen läpimurto Kannaksella kesällä 1944 sai Marskin sulkeutumaan itseensä. Hän ei enää lähtenyt kerholle syömään, vaan tuli joka päivä klo 13 Heinrichsin huoneeseen, jossa he kahden kesken aterioivat ison karttapöydän ääressä. Sitten marsalkka palasi raskain askelin omaan työhuoneeseensa.

Visuri kirjoittaa Heinrichsin läheisestä asemasta Mannerheimin rinnalla, joskin Heinrichsin rooliin kuului näkyä vähemmän ja tehdä enemmän. Tämän kaksikon pahimmaksi epäonnistumiseksi Visuri nimeää sen, että päämajassa ei keväällä 1944 riittävän ponnekkaasti varauduttu Neuvostoliiton suurhyökkäykseen, vaikka strateginen tilanne oli perustavasti muuttunut. Päävastuun kantoi ylipäällikkö, mutta myös yleisesikunnan päällikön täytyi tunnustaa osavastuunsa. Muuttuneessa asetelmassa tarvittiin uusia poliittisia aloitteita, joiden kehittelyyn Heinrichs osallistui merkittävästi Mannerheimin ja pääministeri J.K. Paasikiven apuna. Kesän 1944 kriisistä pelastuminen ja sodasta irtautumisen johtaminen olivat Mannerheimin suuria saavutuksia. Silloin epäonnistumisen vaara oli hyvin suuri, ja johtajat tunsivat vastuun painon.

Rauha tuli ja Suomen valtuuskunta marssi 7.9.1944 rintamalinja yli Juustilassa. Valtuuskuntaa kohti Moskovaan johti pääministeri Antti Hackzell ja mukana myös Erik Heinrichs. Paluu Moskovasta tapahtui 20.9.1944 ja Heinrichsin matka jatkui Helsingistä yön yli Mikkeliin. Siellä hän laati muistion, joka oli päivätty 22.9.1944. Muistiossa Heinrichs suositteli muuttuneen tilanteen takia uusia puolustusjärjestelyjä, ja Porkkalan luovutuksen vuoksi pohdintaa pääkaupungin siirtämisestä sisämaahan, joko Tampereelle tai Jyväskylään.

Heinrichsilla oli merkittävä rooli myös yya-sopimuksen sotilaspoliittisten artiklojen muotoilijana ja Moskovan neuvotteluissa Paasikiven linjausten edustajana yhdessä mm. Urho Kekkosen kanssa keväällä 1948. Siellä Heinrichs tapasi myös Stalinin, joka yya:n allekirjoituksen jälkeen pidetyllä vastaanotolla sanoi Heinrichsille: ”Vain maata, jolla on vahvat puolustusvoimat, kunnioitetaan kansan keskuudessa. Kansan, joka haluaa elää, on pidettävä huolta maa-, meri- ja ilmavoimistaan. Jokaisen sotilaan asiana on oman maansa etujen puolustaminen.”

Tuolloin Moskovassa Heinrichs ei edustanut puolustusvoimia, jonka komentajana hän oli toiminut muutaman kuukauden vuoden 1945 alusta. Hän oli siellä sotilaspoliittisena asiantuntijana. Tämän jälkeen Heinrichs avusti sodanaikaisen tiedustelupäällikön Aladar Paasosen kanssa Mannerheimia marsalkan muistelmien kirjoittamisessa Sveitsissä Valmontin sanatoriossa. Tämä keikka jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Siviilitöihin Heinrichs siirtyi syksyllä 1949, kun hän aloitti PYP:n sosiaali- ja henkilöstöpäällikkönä. Tästä tehtävästä hän siirtyi eläkkeelle 1952.

kari.naskinen@gmail.com