Ideaa ajoi voimakkaimmin itsenäisen Puolan ensimmäisenä valtionpäämiehenä 1918-22 toiminut Józef Pilsudski, mutta jo 1920 hän tuli siihen tulokseen, ettei suunnitelma ollut toteutettavissa. Edelleen vastaavanlaisia hankkeita on silti ilmassa, joskaan ei suoranaisina valtioliitto- tai liittovaltiomuotoisina. Puolan presidentti Andrzej Duda sanoi virkaanastujaispuheessaan 2015 suunnitelmistaan rakentaa Keski-Euroopan valtioiden alueellinen liitto melkein Intermarium-mallin pohjalta ja 2016 järjestettiin Dubrovnikissa ”Kolmen meren” konferenssi, johon osallistuivat Puola, Baltian maat, Tshekki, Slovakia, Itävalta, Unkari, Slovenia, Kroatia, Bulgaria ja Romania. Samassa hengessä kokoonnuttiin 2017 Varsovassa. Suomi ei enää näihin kuvioihin kuulu.
Jos tuosta ryhmästä jätetään pois Itävalta, kysymyksessä on vanha itäblokki eli Neuvostoliiton etupiiriin ja oikeastaan hallintaankin kuulunut valtioryhmä (+ Itä-Saksa). Tuosta kylmän sodan aikaisesta asetelmasta on yritetty päästä irti, mutta ei ole täysin onnistuttu. Historioitsija Katalin Moiklóssy sanoo, että huolimatta 30 vuoden demokratiarakennusprojektista ja 15 vuoden EU-jäsenyydestä sekä taloudellisten ja yhteiskunnallisten mittareiden perusteella idän ja lännen välinen raja menee edelleen siellä, missä se oli kylmän sodan aikana. (Sandarmohista Skolkovoon, Into 2020)
Poliittisen historian dosentti Katalin Miklóssy on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaava. Tuon valtioryhmän identiteetistä kirjoittaessaan hän muistuttaa, ettei se ole päässyt eroon ”idän” leimastaan. Päinvastoin varsinkin Puolan ja Unkarin epädemokraattisten kehityspiirteiden vuoksi Itä-Eurooppa-nimitys tekee paluuta. Tämän vanhan käsitteen käytöllä korostetaan lännen huolta siitä, että alue alkaa erkaantua EU:n läntisistä arvoista.
Neuvostoliiton ja kommunistialueen vapauduttua alettiin tästä idän ja lännen välillä olleesta ”suojavyöhykkeestä” käyttää termejä ”keskinen Itä-Eurooppa” ja ”itäinen Keski-Eurooppa”. Nyt ollaan kuitenkin takaisin pelkässä ”Itä-Euroopassa”. Kysymys on ehkä siitä, että länsi pelkää Vladimir Putinin hallintomallin leviämistä vanhan itäblokin alueelle. Puolassa ja Unkarissa autoritäärinen kehitys pyrkii häivyttämään vallan kolmijakoa, vähentämään parlamentin merkitystä ja uhkaamaan tuomioistuinten toimintavapautta. Tiedotusvälineiden toimintaa rajoitetaan ja kansalaisjärjestöjä pyritään kontrolloimaan. Korostetaan natsionalistista isänmaallisuutta ja uskonnon merkitystä. Koska kuva uudesta Itä-Euroopasta alkaa olla tällainen, niin mitä sitä alueen nimitystäkään muuttamaan.
Katalin Miklóssy tekee myös mielenkiintoisen havainnon terminologian eroista Suomessa ja Ruotsissa: ”Suomessa aluetutkimusta johtavaa Aleksanteri-instituuttia kutsutaan Venäjän, Itäisen Euroopan ja Euraasian tutkimuksen keskukseksi. Sisarlaitos Ruotsissa korvamerkitsee itsensä Baltian ja Itä-Euroopan tutkimuksen keskukseksi. Siinä missä ruotsalaiset luokittelevat Venäjän osaksi Itä-Eurooppaa, suomalaiset eivät niin tee.”
Euraasia sinänsä on käsite, jolla on erilaisia hahmotuksia. Laajimmillaan Euraasia on manner, johon kuuluvat nimensä mukaisesti Eurooppa ja Aasia Kiinaa myöten. Tiukemmin rajaten Euraasia pysähtyy meiltä katsoen Uraliin ja Kaspianmereen. Toiset taas ovat sitä mieltä, että läntinen Eurooppa ei kuulu Euraasiaan, joka alkaa Suomen itärajan takaa ja ulottuu sitten mihin ulottuu.
kari.naskinen@gmail.com
