”Paukka-Heikki”
Henrichs
ylennettiin kenraalimajuriksi 1933, kenraaliluutnantiksi 1940 ja
jalkaväenkenraaliksi 1941. Talvisodan
aikana Mannerheim nimitti hänet Kannaksen armeijan komentajaksi ja
sen jälkeen kesällä 1940 hänestä tuli päämajan yleisesikunnan
päällikkö. Keväällä 1941 Heinrichs määrättiin ylipäällikön
sijaiseksikin, kun Mannerheim lähti influenssan jälkeen
toipumislomalle Ruotsiin.
Heinrichs oli Mannerheimille
tärkeä mies, kun asioita piti hoitaa Saksan kanssa. Vuoden
1941 alussa Heinrich sai vastuulleen salaiset neuvottelut Saksan
sodanjohdon kanssa. Kun
tilanteet
sitten alkoivat
kuumeta, oli Heinrichs jo
25.5.1941 neuvottelemassa saksalaisten kanssa Salzburgissa ja
seuraavana päivänä Berliinin lähellä Zossessa. Tällä matkalla
Heinrichs neuvotteli Saksan sotavoimien ylijohdon (OKW) päällikön
Wilhelm Keitelin,
Wehrmachtin johtoesikunnan kenraalin Alfred
Jodlin ja
saksalaisten Norjan-armeijan esikuntapäällikön Erich
Buschenhagenin kanssa.
Heinrichs merkitsi muistiin, että ”nyt oli tosi
kyseessä”.
Seuraava tapaaminen oli Helsingissä
kesäkuun alussa. Saksalaisia varten Heinrichs kirjoitti muistion,
jossa hän korosti tulevien toimien historiallista merkitystä ja
piti ajatusta Neuvostoliiton tuhoamisesta tervetulleena. Homma
selvä, ja presidentti Risto
Rytikin esitti
näkemyksensä hallitukselle 9.6.: ”Saksa on ainoa valtio, joka
pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä
heikentämään, eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin
leikissä heikkenisi.”
Sota oli edessä väistämättä
ja kun parhaat miehet piti saada oikeille paikoille, nimitettiin
Heinrichs Karjalan armeijan komentajaksi. Se oli Suomen kaikkien
aikojen suurin sotayksikkö, noin 100 000 sotilasta. Sodan
alkuvaiheissa Karjalan armeija menestyi hyvin ja ylipäällkikkö
kiitteli, mutta Heinrichsillä oli jatkuvasti erimielisyyksiä
kenraalimajuri
Paavo Talvelan
kanssa.
Talvela
oli pettynyt, kun oli joutunut vain yhtä armeijakuntaa komentaessaan
Heinrichsin alaiseksi. Kitka jäi pysyväksi, ja niissä Mannerheimin
tuen sai Heinrichs.
Hitlerin
kanssa
Heinrichsilla
meni paremmin. Kun oltiin asemasotavaiheessa, tilanne oli
hieman rauhallisempi, joten Mannerheim pani ykkösmiehensä taas
Saksaan. Hitlerin lähettämä kuriirikone nouti Heinrichsin
Helsingistä 6.1.1942. Perillä Heinrichs tapasi ensin Lapin
joukkojen komentajan Eduard
Dietlin ja
seuraavana päivänä itsensä Aatun. Raportissaan Mannerheimille
Heinrichs kirjoitti, että Hitler puhui 45 minuuttia tilanteesta ja
sanoi Rooseveltin
olevan
hyvin vahingollinen
ihminen, Pahan johtaja maailmassa, ja hänen takanaan seisovat
juutalaiset.
HITLER
JOI TEETÄ,
MUUT PUNAVIINIÄ
Seuraava
neuvottelumatka Hitlerin päämajaan tapahtui elokuun lopulla 1942.
Mukana oli myös kenraali Talvela. Heinrichin muistiinpanot: ”Meidät
kutsuttiin lounaalle Hitlerin pöytään. Odotusaikaa vietimme
kenraali Jodlin ja Hitlerin yliadjutantin kenraali Rudolf
Schmundtin parissa…
Ruokapöydässä minut sijoitettiin Führerin oikealle puolelle, ja
Talvela sai paikan Hitleriä vastapäätä istuvan Hermann
Göringin oikealla
puolella. Ateria oli hyvin yksinkertainen. Vieraille tarjottiin lasi
punaviiniä,
mutta Hitler itse joi vain teetä.”
Kotimaassakin
Mannerheim pani
Heinrichsin koviin paikkoihin, esimerkiksi eduskuntaan helmikuussa
1943. Siellä Heinrichs kävi yhdessä eversti Aladar
Paasosen kanssa
tyynnyttelemässä kansanedustajia. Tilanne oli vaikea, ja
Heinrichsin muistiinpanoista on selvinnyt, että myös Mannerheim oli
kriisissä: ”Ylipäällikkö horjui toivon ja toivottomuuden
välillä. Kriisi murensi hänen terveytensä ja pakotti lähtemään
lepäämään Sveitsiin. Tämän kevättalven aikana hän vakuuttui
lopullisesti siitä, että Saksa tulee häviämään sodan ja myös
meidän oma sotamme hävitään sen myötä.”
Natsi-Saksassa
Heinrichs
kävi seuraavan kerran huhtikuun lopulla 1944. Silloin hän ei
tavannut Hitleriä, mutta sai Hitlerin päämajassa Berchtesgadenissa
ryöpytyksen Keitelilta, joka
sanoi, että voittoa epäilevät ja rauhaa ajavat tukahdutetaan
säälittä ja hävitetään viimeiseen mieheen.
Visuri kirjoittaa Heinrichsin läheisestä asemasta Mannerheimin rinnalla, joskin Heinrichsin rooliin kuului näkyä vähemmän ja tehdä enemmän. Tämän kaksikon pahimmaksi epäonnistumiseksi Visuri nimeää sen, että päämajassa ei keväällä 1944 riittävän ponnekkaasti varauduttu Neuvostoliiton suurhyökkäykseen, vaikka strateginen tilanne oli perustavasti muuttunut. Päävastuun kantoi ylipäällikkö, mutta myös yleisesikunnan päällikön täytyi tunnustaa osavastuunsa. Muuttuneessa asetelmassa tarvittiin uusia poliittisia aloitteita, joiden kehittelyyn Heinrichs osallistui merkittävästi Mannerheimin ja pääministeri J.K. Paasikiven apuna. Kesän 1944 kriisistä pelastuminen ja sodasta irtautumisen johtaminen olivat Mannerheimin suuria saavutuksia. Silloin epäonnistumisen vaara oli hyvin suuri, ja johtajat tunsivat vastuun painon.
Rauha tuli ja Suomen valtuuskunta marssi 7.9.1944 rintamalinja yli Juustilassa. Valtuuskuntaa kohti Moskovaan johti pääministeri Antti Hackzell ja mukana myös Erik Heinrichs. Paluu Moskovasta tapahtui 20.9.1944 ja Heinrichsin matka jatkui Helsingistä yön yli Mikkeliin. Siellä hän laati muistion, joka oli päivätty 22.9.1944. Muistiossa Heinrichs suositteli muuttuneen tilanteen takia uusia puolustusjärjestelyjä, ja Porkkalan luovutuksen vuoksi pohdintaa pääkaupungin siirtämisestä sisämaahan, joko Tampereelle tai Jyväskylään.
Heinrichsilla oli merkittävä rooli myös yya-sopimuksen sotilaspoliittisten artiklojen muotoilijana ja Moskovan neuvotteluissa Paasikiven linjausten edustajana yhdessä mm. Urho Kekkosen kanssa keväällä 1948. Siellä Heinrichs tapasi myös Stalinin, joka yya:n allekirjoituksen jälkeen pidetyllä vastaanotolla sanoi Heinrichsille: ”Vain maata, jolla on vahvat puolustusvoimat, kunnioitetaan kansan keskuudessa. Kansan, joka haluaa elää, on pidettävä huolta maa-, meri- ja ilmavoimistaan. Jokaisen sotilaan asiana on oman maansa etujen puolustaminen.”
Tuolloin Moskovassa Heinrichs ei edustanut puolustusvoimia, jonka komentajana hän oli toiminut muutaman kuukauden vuoden 1945 alusta. Hän oli siellä sotilaspoliittisena asiantuntijana. Tämän jälkeen Heinrichs avusti sodanaikaisen tiedustelupäällikön Aladar Paasosen kanssa Mannerheimia marsalkan muistelmien kirjoittamisessa Sveitsissä Valmontin sanatoriossa. Tämä keikka jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Siviilitöihin Heinrichs siirtyi syksyllä 1949, kun hän aloitti PYP:n sosiaali- ja henkilöstöpäällikkönä. Tästä tehtävästä hän siirtyi eläkkeelle 1952.
kari.naskinen@gmail.com