Lahden kaupunginteatterin Puhallus-näytelmän
ohjaaja Tommi Kainulainen on
käsiohjelmaan kirjoittanut, että nykyisin on suhtauduttava entistä kriittisemmin
siihen, mikä on totta ja mikä filuria. On oltava varuillaan lööpeissä
esiintyvien lelusalakuljettajien, valelääkäreiden ja härskisti omaa etuaan
ajavien poliitikkojen suhteen. Elokuvana entuudestaan hyvin tunnettu Puhallus (1973) on täynnä näitä
huijareita, mutta asiat ovat kuitenkin mukavia, koska tässä huijarit huijaavat lähinnä
toisiaan, eivätkä vahingot siksi ole suuria.
Kainulainen on suomentanut ja sovittanut näytelmän elokuvan käsikirjoituksesta. Tämä on hänelle jo toinen
vastaavanlainen projekti Lahdessa, ensin oli Vertigo pienemmällä Eero-näyttämöllä pari vuotta sitten.
Lahteen varsinkin Puhallus tietenkin
kuuluukin, koska sen tapahtumat sijoittuvat Chicagoon. Aluksi tosin ollaan Chicagoa
lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa Jolietissa, ja tämän on Kainulainen
ottanut huomioon niin, että on valinnut suurhuijari Loneganin turvamieheksi Jarmo Keskevaarin Orimattilasta. Tämä
Orimattilan kesäteatterista tuttu harrastajanäyttelijä sopii Puhalluksen kuvioihin siksikin, että varsinaisesti
hän työskentelee siellä isossa lööppitalossa Kokoomuksen eduskuntaryhmän
puheenjohtajan Kalle Jokisen avustajana. Orimattilassa Keskevaari on kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.
Orimattila on siis Suomen Joliet. Teatterin käsiohjelman painanut Markprint-kirjapaino
sen sijaan ei vielä osaa kirjoittaa Suomen Chicagon nimeä oikein omaan
mainokseensa ohjelmalehtisen takasivulla.
Näytelmä on kivaa katsottavaa, sillä toiminta sujuu juohevasti. Yli
kaksituntisen elokuvan siirtäminen yhtä pitkäksi esitykseksi näyttämölle ei ole
helppoa, sillä elokuvan keinoin tapahtumia voidaan pyörittää eteenpäin aivan
toisella tavalla kuin näyttämöllä, jossa jo vaihtuvien lavastusten kanssa on
kova homma. Tästä kaikesta Kainulainen on kuitenkin selvinnyt erinomaisesti.
Yksi kohtaus, vauhdikas takaa-ajo ampumisineen, on saatu näyttämään jopa
elokuvalliselta.
Hyvä ja toimiva ratkaisu runsaan tapahtuma-aineiston kelaamiseksi on kertojan
käyttäminen. Kertoja Lumikki Väinämö helpottaa
varsinkin niitä katsojia, jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Lisäksi kertoja
muuttuu luontevasti myös rouva Alva Colemaniksi, jonka mies Luther Coleman tarinan
alkuvaiheissa ammutaan.
Suurpuhalluksen järjestävä Henry Gondorff on elokuvassa Paul Newman, Lahdessa Tapani
Kalliomäki (kuvassa kesk.). Gondorff on siis huijari, mutta kun tilanne on
mikä on, häntä pitää oikeastaan sanoa kevyemmin veijariksi. Kalliomäki ottaa
roolista irti kaiken mahdollisen ja tekee siitä paikoin farssimaisen, kun
Newman sentään on pelkästään komediallinen.
Gondorffin kaveri Johnny Hooker on elokuvassa Robert Redford, Lahdessa Tomi
Enbuska (vas.). Lapista Suomen Chicagoon tullut Enbuska myötäilee hyvin
Kalliomäen rehvakasta Gondorffia ja joutuu jatkuvasti kiperämpiin tilanteisiin.
Myöhemmin nähdään enemmän, mikä on miehiään tämä uusi näyttelijä; seuraavaksi
hän on mukana Antti Tuurin Ikitiessä, josta myös saadaan
ensimmäinen näyttämösovitus Lahteen, ensi-ilta 23.1.
Puhallettavana roistona Doyle Loneganina on elokuvassa Robert Shaw, Lahdessa Aki
Raiskio. Koska myös Lonegan on ”vain” huijari, ei katsojan tarvitse
häntäkään pitää hirveänä pahiksena. Kalliomäen tavoin Raiskio tekee roolinsa hauskasti
komediallisempana kuin Robert Shaw.
Katusoittajan pienessä roolissa klarinetteineen on Martti Peippo, joka pari kertaa puhaltelee myös elokuvan
tunnussävelmän, mutta fiksusti tätä tuttua melodiaa ei todellakaan veivata läpi
esityksen. Sitä en vain ymmärtänyt, miten pariin kertaan kuultava heprealaisten
orjien kuoro Verdin Nabuccosta liittyy Puhallukseen.
Lavastuksen on tehnyt Pekka Korpiniitty,
ja taas on iso Juhani-näyttämö saatu hienosti toimivaksi. Tapahtumapaikkoja on
monta ja kaikki ovat kätevästi esillä, eikä lavastusten siirtely aiheuta
minkäänlaisia katkoksia esitykseen.
Tämän jutun kuvassa oikealla on konduktööri Aarre Reijula. Otan tämän esille nyt siksi, että Reijula ei kuulu
teatterissa varsinaisesti näyttelijöiden ammattikuntaan, vaan hän on ammattinimikkeeltään
järjestäjä, mutta työsopimuksessa ilmeisesti on maininta velvollisuudesta olla
mukana myös näyttelijänä aina tarvittaessa. Vastaavasta järjestäjä-näyttelijän
tehtävästä siirtyi vastikään eläkkeelle Kai
Kokko ja joitakin vuosia sitten Aimo
Laukkanen, molemmat tuttuja monista näytelmistä.
Järjestäjä on sellainen monitoimimies, jonka vastuulla on se, että kaikki
toimii, kun esitys alkaa ja kestää. Näyttämöllä heitä sitten nähdään
erilaisissa sivurooleissa hyvinkin usein. Ennen vanhaan näissä rooleissa
käytettiin ns. iltanäyttelijöitä, jotka eivät olleet teatterin palkkalistoilla,
mutta olivat sellaisia alan harrastajia, että sopivat hyvin hovimestareiden,
posteljoonien, passipoliisien ym. pieniin rooleihin.
kari.naskinengmail.com