Kaikenlaista joutuu joskus tekemään leipänsä eteen, ja kun Ruotsissa oli elokuva-alan työnseisaus 1951, teki Bergman mainoselokuvia Bris-saippuasta.
Puhumattakaan naisista kertoo musiikkiarvostelijasta, joka alkaa väsätä elämäkertakirjaa kuuluisasta sellonsoittajasta. Käsikirjoituksen Bergman teki yhdessä Erland Josephsonin kanssa. En ole löytänyt elokuvan katsojalukuja, mutta ehkä menestystä tuli, kun näyttelijöiksikin oli pestattu sen ajan suurimmat yleisönsuosikit Jarl Kulle, Bibi Andersson, Harriet Andersson ja Eva Dahlbeck. Kiinnostusta varmaan herätti sekin, että kysymyksessä oli Bergmanin ensimmäinen värielokuva.
Venetsian filmifestivaaleillekin elokuva lähetettiin, mutta siellä se sai tylyn vastaanoton, eikä yhtään auttanut se, että ohjaaja oli jo kaksinkertainen Oscar-voittaja. Eikä ihme. Puhumattakaan naisista on huono, se ei vakuuta miltään osaltaan. Bergman kai on tehnyt parhaansa, mutta kuten hän itsekin myönsi, oli hänen suhteensa tällaisiin kevyisiin elokuviin ongelmallinen.
Elokuvan tapahtumat on sijoitettu 1920-luvulle, ja koska siellä ollaan, oli Bergman valinnut yhdeksi tyylilajiksi mykkäelokuvista tutun koheltavan slapstick-farssin. Kuvaukset on tehty kaameissa studiolavastuksissa ja Eastmancolor-värit ovat kuin karamellipussista.
Koska kysymyksessä on musiikkimaailma, ovat nimet sieltä: Villa Tremolossa asuvat mm. Isolde ja Traviata sekä hovimestari Tristan. Yksi sellistin kuudesta rakastajattaresta on Tussaud. Mikään ei kuitenkaan auta, Miedot kaksimieliset jututkaan eivät naurata, eikä elokuvassa ole muuta hyvää kuin lyhyt kesto, 80 minuuttia.
JÄÄHYVÄISET
LYHYILLE ELOKUVILLE
Eilen katsoin ensimmäisen Ernest Hemingwayn romaanista tehdyn elokuvan Jäähyväiset aseille (1932). Tämä Frank Borzagen ohjaama melodraama kesti tunnin ja 18 minuuttia. Charles Vidor ohjasi Jäähyväiset aseille 1957 ja sen kesto on kaksi ja puoli tuntia. Richard Attenborough teki 1996 oman versionsa nimellä Sodassa ja rakkaudessa, tunti ja 53 minuuttia. Lisäksi samasta kirjasta on tehty kolmiosainen sarjaelokuva, 3 x 45 minuuttia.
Bergmanin pääelokuvatkaan eivät ole ylipitkiä. Kun tänä iltana katson taas kerran Mansikkapaikan (1957), sen pituus on alle puolitoista tuntia.
Yksi syy elokuvien pitenemiseen on se, että digitaalinen kuvaaminen on halpaa. Kun enää ei tarvita kallista filmiä eikä sen kehittämistä, ei säästelemiseen ole syytä. Lopputulos tästä on hyvin usein, että tarpeetonta kerrontaa tulee. Digikuvaaminen on myös sikäli helppoa, että kuvatun kohtauksen voi heti tarkistaa. Filmille kuvattaessa on varmuuden vuoksi otettava sama kohtaus moneen kertaan, koska vasta filmin kehittämisen jälkeen nähdään, mitä on syntynyt.
kari.naskinen@gmail.com
