Kainulainen on suomentanut ja sovittanut näytelmän elokuvan käsikirjoituksesta. Tämä on hänelle jo toinen vastaavanlainen projekti Lahdessa, ensin oli Vertigo pienemmällä Eero-näyttämöllä pari vuotta sitten.
Lahteen varsinkin Puhallus tietenkin kuuluukin, koska sen tapahtumat sijoittuvat Chicagoon. Aluksi tosin ollaan Chicagoa lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa Jolietissa, ja tämän on Kainulainen ottanut huomioon niin, että on valinnut suurhuijari Loneganin turvamieheksi Jarmo Keskevaarin Orimattilasta. Tämä Orimattilan kesäteatterista tuttu harrastajanäyttelijä sopii Puhalluksen kuvioihin siksikin, että varsinaisesti hän työskentelee siellä isossa lööppitalossa Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Kalle Jokisen avustajana. Orimattilassa Keskevaari on kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.
Orimattila on siis Suomen Joliet. Teatterin käsiohjelman painanut Markprint-kirjapaino sen sijaan ei vielä osaa kirjoittaa Suomen Chicagon nimeä oikein omaan mainokseensa ohjelmalehtisen takasivulla.
Näytelmä on kivaa katsottavaa, sillä toiminta sujuu juohevasti. Yli kaksituntisen elokuvan siirtäminen yhtä pitkäksi esitykseksi näyttämölle ei ole helppoa, sillä elokuvan keinoin tapahtumia voidaan pyörittää eteenpäin aivan toisella tavalla kuin näyttämöllä, jossa jo vaihtuvien lavastusten kanssa on kova homma. Tästä kaikesta Kainulainen on kuitenkin selvinnyt erinomaisesti. Yksi kohtaus, vauhdikas takaa-ajo ampumisineen, on saatu näyttämään jopa elokuvalliselta.
Hyvä ja toimiva ratkaisu runsaan tapahtuma-aineiston kelaamiseksi on kertojan käyttäminen. Kertoja Lumikki Väinämö helpottaa varsinkin niitä katsojia, jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Lisäksi kertoja muuttuu luontevasti myös rouva Alva Colemaniksi, jonka mies Luther Coleman tarinan alkuvaiheissa ammutaan.
Suurpuhalluksen järjestävä Henry Gondorff on elokuvassa Paul Newman, Lahdessa Tapani Kalliomäki (kuvassa kesk.). Gondorff on siis huijari, mutta kun tilanne on mikä on, häntä pitää oikeastaan sanoa kevyemmin veijariksi. Kalliomäki ottaa roolista irti kaiken mahdollisen ja tekee siitä paikoin farssimaisen, kun Newman sentään on pelkästään komediallinen.
Gondorffin kaveri Johnny Hooker on elokuvassa Robert Redford, Lahdessa Tomi Enbuska (vas.). Lapista Suomen Chicagoon tullut Enbuska myötäilee hyvin Kalliomäen rehvakasta Gondorffia ja joutuu jatkuvasti kiperämpiin tilanteisiin. Myöhemmin nähdään enemmän, mikä on miehiään tämä uusi näyttelijä; seuraavaksi hän on mukana Antti Tuurin Ikitiessä, josta myös saadaan ensimmäinen näyttämösovitus Lahteen, ensi-ilta 23.1.
Puhallettavana roistona Doyle Loneganina on elokuvassa Robert Shaw, Lahdessa Aki Raiskio. Koska myös Lonegan on ”vain” huijari, ei katsojan tarvitse häntäkään pitää hirveänä pahiksena. Kalliomäen tavoin Raiskio tekee roolinsa hauskasti komediallisempana kuin Robert Shaw.
Katusoittajan pienessä roolissa klarinetteineen on Martti Peippo, joka pari kertaa puhaltelee myös elokuvan tunnussävelmän, mutta fiksusti tätä tuttua melodiaa ei todellakaan veivata läpi esityksen. Sitä en vain ymmärtänyt, miten pariin kertaan kuultava heprealaisten orjien kuoro Verdin Nabuccosta liittyy Puhallukseen.
Lavastuksen on tehnyt Pekka Korpiniitty, ja taas on iso Juhani-näyttämö saatu hienosti toimivaksi. Tapahtumapaikkoja on monta ja kaikki ovat kätevästi esillä, eikä lavastusten siirtely aiheuta minkäänlaisia katkoksia esitykseen.
Tämän jutun kuvassa oikealla on konduktööri Aarre Reijula. Otan tämän esille nyt siksi, että Reijula ei kuulu teatterissa varsinaisesti näyttelijöiden ammattikuntaan, vaan hän on ammattinimikkeeltään järjestäjä, mutta työsopimuksessa ilmeisesti on maininta velvollisuudesta olla mukana myös näyttelijänä aina tarvittaessa. Vastaavasta järjestäjä-näyttelijän tehtävästä siirtyi vastikään eläkkeelle Kai Kokko ja joitakin vuosia sitten Aimo Laukkanen, molemmat tuttuja monista näytelmistä.
Järjestäjä on sellainen monitoimimies, jonka vastuulla on se, että kaikki toimii, kun esitys alkaa ja kestää. Näyttämöllä heitä sitten nähdään erilaisissa sivurooleissa hyvinkin usein. Ennen vanhaan näissä rooleissa käytettiin ns. iltanäyttelijöitä, jotka eivät olleet teatterin palkkalistoilla, mutta olivat sellaisia alan harrastajia, että sopivat hyvin hovimestareiden, posteljoonien, passipoliisien ym. pieniin rooleihin.
kari.naskinengmail.com