Juha Jokelan 2012 kirjoittamaa näytelmää on esitetty jo monessa teatterissa. Se on vakavampi kuin hänen muut näytelmänsä. Tekstiä on paljon, mutta poikkeuksellisesti tässä näytelmässä ei juurikaan ole huumoria. Äijien kaksimieliset letkautuksetkaan eivät hymyilytä, koska ne on tietoisesti sijoitettu sellaisiin kohtiin, että niiden tarkoituskin on vain synnyttää halveksuntaa.
”Te [suuret ikäluokat] rakensitte hyvinvointivaltion, mutta te myös romutitte sen”, täräyttää feministitutkija appiukolleen. Kohtaus on voimakas, istutaan illallispöydässä ja paikalla ovat edustettuina kaikki mahdolliset tyypit tuon kusipääfeministin lisäksi: egoisti-narsisti, idealisti-filosofi, irstailija suuresta ikäluokasta, sovinisti – ja aidosti hyvä ihminen, joka kuitenkin on enimmäkseen hiljaa, kunnes vähän innostuu ja saa infarktin.
Suvun patriarkka on rakennusalan diplomi-insinööri Heimo Harju, joka palaa eläkepäiviltään Ranskasta Suomeen, koska pelkkä golfin- ja shakinpeluu Normandiassa uusien kavereiden kanssa ei ole täyttä elämää. Pitää päästä takaisin oikealle pelilaudalle, vaikka se ei enää samanlainen olekaan kuin silloin parhaina aikoina, kun Kekkonen ja Sorsa hoitivat Suomen asioita.
Rouva Virpi Harju on eläkkeellä äidinkielenopettajan tehtävästä, mutta ensisijaisesti hän on kuitenkin aina ollut vain Heimon vaimo. Kun tilanne sitten Suomeen paluun jälkeen kärjistyy, Virpi rohkenee sairaalassa sanoa, että hän on aina kuolettanut osan omista tunteistaan ja että tästä on jäänyt vaje sisälle – ”Sano mulle Heimo yksikin syy, miks mun pitäs sua rakastaa. Mä olen unohtanut.”
Heimo jää näyttämölle yksin ja esityksen ohjaaja Tiina Luhtaniemi on valinnut siihen kohtaan musiikiksi kuningas Filip II:n aarian Verdin Don Carloksesta, jossa Filip suree sitä, ettei hänen puolisonsa ole koskaan rakastanut häntä. Oopperassa lisäksi Filipin poika Don Carlos on noussut uhmaamaan isäänsä ja lopulta Filip määrää poikansa vankityrmään, jossa tämä myös kuolee.
Heimon poika työskentelee oikeistolaisessa Aatos-ajatuspajassa ja hyökkää rajusti isäänsä vastaan. Heimo ei kuitenkaan ole Filip, mutta konflikti on tässäkin tapauksessa kova. Tukea Heimo saa vanhalta kaveriltaan Vainion Kalelta, jonka kanssa hän on päässyt Suomessa nyt kiinni 4G-ydinreaktorihankkeeseen. Tilanne kokonaisuudessaan on kuitenkin mahdoton, koska aika on ajanut Heimon ja Kalen ohi. – ”Nettikin on niin mielettömän täynnä ajatuksia, että isällä ei oo oikein enää samaa statusta”, sanoo Heimon tytär.
Heimo on SDP:n jäsen ja tyytyväinen suurten ikäluokkien saavutuksesta, SDP:n ja Maalaisliiton rakentamasta hyvinvointivaltiosta. Se perustui vahvoihin instituutioihin, joita 1990-luvulla alettiin sitten purkaa. Suurten ikäluokkien lapset haluavat toisenlaisen, yksilöllisemmän yhteiskunnan. Bruttokansantuote on kyllä saatu kasvuun, mutta onnellisuus ei ole lisääntynyt.
Näytelmän loppupuolella taustaseinämän lavastuksena olevia viipaleita käännetään ympäri niin, että takaseinä muuttuu peiliksi. Ainakin osa katsojista näkee sieltä peilikuviaan.
Patriarkan tekstimassat ovat paikoin niin pitkiä monologeja, että tuntuvat raskailta. Sisältöä on paljon, koska löysää puhetta ei ole ollenkaan. Olen nähnyt kaikki Jokelan näytelmät ja tämä on niistä vakavin. Kuva nykypäivän Suomesta hahmottuu hyvin, mutta kuva ei ole yhtä optimistinen kuin se oli silloin 1970-luvulla, jolloin kaikki käyrät osoittivat ylöspäin.
Juha Rehula kysyy kirjoituksessaan, ”mitä minä voin tehdä, jotta lapsillani ja lastenlapsillani olisi talvella lumi maassa ja kunnon pakkaset”. Heimo, Kale ja energia-alalla työskentelevä Marko ovat varmoja, että yksi ratkaisu olisi 4G-ydinvoimaloiden rakentaminen, mutta ratkaisua ei hyväksytä, koska se tulee vääriltä ihmisiltä. Päästötöntä ydinvoimaa pitää vastustaa ideologisista syistä.
Näytelmän voimahahmo on Heimon roolin vakuuttavasti esittävä Hannu Kivioja, joka tänä vuonna kiinnitettiin Kouvolan teatteriin pitkän freelancerkauden jälkeen. Tällä hetkellä hän näyttelee myös My Fair Ladyssa.
Vaimo Virpi on Nina Petelius-Lehto, joka löytää oman vahvuutensa vasta sairastuttuaan, kun tajuaa, että ihmisen ei pidä pelkästään sopeuttaa elämäänsä yhteiskunnassa vahvemmassa roolissa olevan puolisonsa mukaan. Vainion Kale (Juha Hippi) on kliseinen junttityyppi niiltä vanhoilta ajoilta, joita uusi sukupolvi ei arvosta pätkääkään. Jos näytelmän päivittäisi aivan tämän päivän uutisiin Suomen alentuneesta väestönkasvusta, sopisi Kalen suuhun ihmettely siitä, ettei tämä nykyinen sukupolvi näköjään osaa enää "pannakaan".
Nuorista parhaan roolin on näytelmän pelilaudalla saanut Satu Taalikainen, jonka esittämä äärifeministiminiä saisi kuitenkin heti lähteä illallispöydästä, jos meikäläisen juhliin tulisi vaahtoamaan.
kari.naskinen@gmail.com
