Kansallisteatterilla on kaksi pitkää traditiota, Aleksis Kivi ja Anton
Tshehov. Suomenkielinen Vanja-eno tuli ohjelmistoon 1914 Eino Kaliman ohjaamana. Kun
neuvostoliittolainen Valeri Fokin
vieraili Kolmen sisaren ohjaajana 1999,
hän valitsi neljästä suomennoksesta Kaliman version. Siinä puheen rytmi
noudatteli Fokinin kuulovaikutelman mukaan parhaiten Tshehovin
alkuperäisteosta.
Nyt on ohjelmistoon tullut taas Kolme
sisarta. Enää ei ole hajuakaan Kalimasta, eikä tshehovilaisesta
puheenrytmistä. Teatteri mainostaa, että Paavo
Westerbergin tuore sovitus tuo Tshehovin kielen lähemmäs nyky-yleisöä,
mutta säilyttää draaman runollisuuden ja ajattoman ilmaisuvoiman. Lähemmäs
tuominen tarkoittaa kai esityksen tekemistä kännykkäsukupolvea houkuttelevaksi videosekamelskaksi
ja ilmaisuvoimalla tarkoitetaan nyt älytöntä huutamista ja fyysistä
melskaamista.
Westerbergille jäi näköjään elokuvanteosta (Viulisti,
2018) päälle kameratyö. Kansallisteatterin näyttämön halkaisee Kolmessa sisaressa iso videoseinä, jossa
pitkät ajat on heiluvaa kuvaa kolmella näytöllä. Samanaikaisesti tapahtuu näyttämön
lavasteissa, joten katsojan on yritettävä pysyä mukana neljässä kohteessa
samanaikaisesti.
Se on jo käynyt selväksi, että nämä nuoret ohjaajat eivät pysty tekemään
vanhoja näytelmiä muuten kuin siirtämällä niiden tapahtumat nykyaikaan. Kyllä
tämä joskus onnistuukin, mutta nyt Kolmessa
sisaressa kaikki on yhtä soopaa. Andrei katsoo televisiosta olympiakisalähetystä
ja täyttää Veikkaus Oy:n pelivetokuponkia, jotkut hoilaavat pätkiä
suomalaisista iskelmistä, videoilla pyörivät homojen pussailut, automainokset ja lentävät dinosaurukset...
Kolmen sisaren ydin on muutoksen tuntu
ja halu siihen. Pitäisi päästä parempaan. Moskovaan, Moskovaan. Nyt
Kansallisteatterissa näyttää kaikki siltä, että muutos on jo tapahtunut.
Tshehov halusi kuvata sisarusten mielissä niitä vivahduksia, jotka antavat
toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tämän perusidean on Westerberg romuttanut,
koska elämänmeno on vaihtunut toisenlaiseksi, ei kuitenkaan paremmaksi. Ollaan
muka siellä jossakin syrjäkylässä, jossa talon sisäänkin sataa koko ajan lunta,
mutta katsojille näytetään se muutos, joka on pelkkää melua ja melskettä.
”Mikä on kaiken tämän meidän kärsimyksemme tarkoitus”, kysytään näytelmässä.
Hyvä kysymys, johon en katsomossa kärsineenä osaa vastata.
Kuvassa ovat vasemmalta Elena Leeve (Olga),
Emmi Parviainen (Masha) ja Marja Salo (Irina).
kari.naskinen@gmail.com