Todennäköisesti näytelmä on syntynyt teatterilaisten yhteistyönä. Mitään tietoa ei näytelmän käsiohjelmakaan tarjoa, sillä se on täysi nolla, siinä ei kerrota muuta kuin nimilista tekijöistä. Kun en ole nähnyt Kaspar Hauseria, olisin kaivannut käsiohjelmaan jotakin tietoa ainakin Petterssonista.
Näytelmä ”kertoo” arkielämän tavallisuudesta. Arki vain on ja menee eteenpäin. Rutiinit toistuvat. Näytelmä alkaa nelihenkisen perheen heräämisestä aamulla. Isä käy suihkussa ja panee kahvin tulemaan, äiti avaa tietokoneen, lapset avaavat television, pelaavat Playstationilla ja räpläävät kännyköitä. Kukaan ei puhu mitään. Ei kukaan vihainen ole, puhumattomuus vain on normaalia. Mitä sitä mitään turhia sanomaan, kun ei mitään sanottavaa ole. Aamun sanomalehtikin on samanlainen kuin aina, ei mitään sisältöä, pelkkää valkoista paperia. Ainoaa puhumista on, kun isä lepertelee Sylvi-koiran kanssa muiden lähdettyä kotoa.
Aki Kaurismäen elokuvat ovat vuolaita puhevirtoja tähän verrattuna. Kun näytelmää on kestänyt tunnin ja kymmenen minuuttia, perheen tytär alkaa valmistaa lounasta ja siihen kohtaan tulee ensimmäinen ihmistenvälinen repliikki, kun tytär sanoo isälle: ”Mä laitan nyt kerman pannulle.” Tuo arkinen sanontakin on tässä näytelmässä puhdasta surrealismia.
Omakotitalon pihassa matelee kaksi metriä pitkä etana. Lounaan valmistamisen jälkeen tytär muuttuu karhuksi, tai ehkä ei muutu, vaan karhu on karhu itsessään. Myös susi käy pihassa ja sisälle asti tulee dinosaurus. Alkaa siis tapahtua. Mutta televisio-ohjelmat ovat edelleen niin paskoja, että telkkari paiskataan mäsäksi. Onneksi se on tehty superlonista, toisin kuin se televisio, joka meidän talossa toissa viikolla heitettiin ikkunan läpi kadulle. Aina ei arki tyydytä.
Tämä komedia arkirealismin ankeudesta panee kysymään, onko se lopultakaan niin huono juttu. Voisiko tavallisuutta sittenkin pitää onnellisuutena, turvallisena, vaikkakin vähän tylsän?
Vai millaista elämän pitäisi olla? Onko sillä edes mitään väliä, kun kaikki kuitenkin loppuu? Näytelmäkin päättyy takaseinän täyttävään videokuvaan maailmankaikkeuden tähtitaivaasta. Ei siellä ihmistä näy.
Q-teatterin esitys on naurettavan hauska, mutta välillä myös niin hurja, että monet katsojat näyttivät kääntäneen katseensa pois karmeimmista kohtauksista. Näyttelijät Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala ovat kuin hahmoja Luis Bunuelin oudoimmista elokuvista. Yhdessä kohtaa jännite kuitenkin lässähtää, kun Ritala alkaa jutella tavallisia asioita yleisön kanssa sillä aikaa, kun näyttämöä siistitään kuntoon. Enkä pysynyt jyvällä siitäkään, miksi Ritala sen jälkeen imitoi ilmeisesti jotakin tuttua iskelmälaulajaa, tuttua siksi, että nuoremmalla yleisönosalla tuntui olevan hauskaa. Ei mitään tekemistä näytelmän muun sisällön kanssa.
Näytelmän jälkeen oli taas kiva palata omaan arkeen. Auto käyntiin, tavallista rajoitusnopeutta kotiin, 5 senttiä votkaa, nukkumaan. Seuraavana aamuna taas tavallinen herääminen, keilahalliin, takaisin kotiin lounaalle, sitten tätä juttua kirjoittamaan, illalla televisiossa alkaa uusi sarjaelokuva Pablo Picassosta, sen jälkeen nukkumaan.
kari.naskinen@gmail.com
