Perehdyin pääsiäisenpyhinä moderniin runouteen. En tullut hullua hurskaammaksi.
Esimerkiksi tuo otsikossa oleva Markku
Lahtelan runonpätkä ei mene ymmärrykseen, vaikka kuinka yrittää.
Nykyrunoudessa ei ole mitään järkeä, koska siinä ei ole minkäänlaista
mitallisuutta, eikä se soinnu, eikä yleensä ole mitään sisältöäkään. Mitähän Finlandia-palkinnonkin
saanut Sirkka Turkka pyrkii
sanomaan:
”Kuun sirppi syö taivasta
runon heinää, tähdistä
tihkuu veri.”
Kulttuurihistorioitsija kirjoitti tunnetussa teoksessaan Leikkivä ihminen (1938), että ”runouden olemukseen kuuluu liikkua
irrallaan ymmärryksen loogisista siteistä. - - - Runouden on oltava kohtuutonta.”
Kuitenkaan Eino Leinon, Lauri Viidan
ja muiden oikeiden runoilijoiden tekstit eivät ole mitenkään kohtuuttomia. Sen
sijaan kun suomenruotsalainen Gunnar
Björling otti kynän ja paperia, oltiin irrallaan kaikesta:
”Kun olen halstrannut jumalat, minä voin synnyttää.” (Björling olikin homo,
joten hän ei mitään synnyttämisestä tiennytkään.)
Aika tunnettu amerikkalainen runoilijatar Sylvia
Plath teki Markku Lahtelan tavoin itsemurhan, mutta hulluja olivat hänen
runonsakin:
”Yöt vilahtivat näkyvistä
kuin liskon silmäluomi:
Paljaassa kuopassa kaljun
valkeiden päivien maailma.”
Tällaisia moderneja runoja on helppo tehdä, koska ne eivät tarkoita mitään,
eikä niiden tarvitse istua mihinkään muotoon. Peräjälkeen vain sanoja ilman
keskinäistä riippuvuutta.
”Pesäpallosta
pitkälle matkalle sammakko,
turhat aurinko on sininen,
kannattaa ja ulostaa
ei jos”
Tuo oli omani, mutta yhtään enemmän järkeä ei ole Paavo Haavikon runonsäkeessä:
”Viisauden lämpömittari kulki vatsallaan eteenpäin.”
Eikä Pentti Saarikosken:
”minä olen kauan kuunnellut
sydäntäni valkea kangas
kiekonheittäjän liikkeet
Tarquinin haudat.”
Eli palaan taas Runebergiin, Aleksis Kiveen ja Jorma Martikaiseen.
kari.naskinen@gmail.com