Jäljempänä oleva kirjoitus on isäni Onni Naskisen, jonka oma isä Juhani Naskinen kuoli valkoisten teloittamana Viipurin maalaiskunnassa Juustilassa sata vuotta sitten 27.4.1918. Isäni itse ei tuosta tapahtumasta tietenkään mitään muista, koska oli silloin vasta alle kaksivuotias. Isäni kirjoitti asiasta niiden tietojen pohjalta, jotka hän sittemmin oli saanut äidiltään, enoiltaan Eljas ja Juho Ouviselta sekä muilta lähialueen asukkailta. Seuraavassa isäni kirjoitus:
”Syntymäkotini oli lähellä Juustilanjokea. Mökissä oli keittiö ja kamari, jossa olen syntynyt 8.7.1916. Lisäksi oli sauna ja navetta. Matkaa Juustilan kanavalle oli 2,5 km. Isäni oli käynyt Juustilan sahalla töissä.
Sitten tuli vuosi 1918. Isä oli haettu punakaartiin, mutta haavoittunut käteen ja sitten karannut kapinan loppuvaiheessa kotiin. Viimeiseksi hän lienee ollut Kilpeenjoella noin 10 kilometriä kotoa. Isä oli ottanut mukaan nuoremman veljensä Edvardin, äidin ja minut 2 kilometrin päähän pieneen latoon piiloon ja turvaan. Oli huhtikuun puolivälin aika ja vielä osittain lunta maassa. Sieltä äiti kulki hakemassa kotoa mummon luota ruokaa ja maitoa. Olin vasta vuoden ja 10 kuukauden ikäinen.
Yhden kerran isä ja Edvard halusivat lähteä äidin mukaan kotimökille ja kantamaan ruokatavaroita. Siinä se kohtalokas virhe tuli. Kun olivat päässeet pihaan, tulivat valkoiset ratsuillaan. Juustilasta oli samalla rouva Kauhanen hakemassa mummolta maitoa ja hän lähti välittömästi kotiin. Valkoiset sitoivat molemmat veljekset käsistä satuloihin. Rva Kauhanen kuuli lahtareiden sanovan, että mitäs me näitä tutkittavaksi viedään, tapetaan tähän.
Eivät kuitenkaan siinä niin tehneet, vaan veivät veljekset aina Hanhijoelle asti (10 km) ratsuihin sidottuina. Siellä oli ilmeisesti käyty kova epätoivoinen kamppailu, sillä paikalle oli haudattu myös yksi valkoinen. Eljas sanoi, että Jussi on rotevana miehenä saattanut vielä yrittää pelastautua. Sitten tuli Hanhijoelta lähinaapureilta äidille tieto, että Naskisen veljekset on haudattu sinne, niin pintaan, että jalkaterät näkyvät. Eljas oli lähtenyt hakemaan Naskisen pojat kotiin.
Äiti kertoi, että isällä oli runsaasti pistimen jälkiä selässä. Ehkä ratsastaja oli antanut lisää vauhtia. Myös rannetta oli jollain teräaseella kovasti hangattu. Edvardilla oli hatunlipassa reikä, samoin otsassa.
Äiti oli lähtenyt Viipuriin maaseurakunnan virastoon pyytämään pappia siunaamaan. Äiti sai seuraavan vastauksen: En ehdi tulemaan, suoritan siunauksen, kun käyn siellä.
Ei tullut koskaan. Isääni ja hänen veljeään ei siis hyväksytty siunattaviksi eikä kirkkomaahan haudattaviksi. Heidät haudattiin metsään Nuijamaalta Viipuriin menevän tien lähelle. Sanomalehteen sentään hyväksyttiin kuolinilmoitus, johon äiti kirjoitti värssyn
Oi isä, miksi jouduit sä täältä
pois niin varhain?
Olisi apusi ollut meille parhain.
Lähdit, me jäimme niin orvoiksi tänne,
niin vajavaista on elämämme.
Sun muistos on meille niin suuri,
niin kallis, niin pyhä,
siksi säilytämme muistosi yhä.
Isäni oli kuollessaan 25-vuotias, Edvard 18-vuotias. Edvardin kuolinilmoitus oli isän kuolinilmoituksen alapuolella.
Sitten isoäitini Ouvisen mummu kutsui tyttärensä entiseen kotiinsa, ja minut tietenkin. Pappa oli kuollut ennen syntymääni. Niin alkoivat äidille raskaat vuodet, joita hän ei koskaan unohtanut.
Valkoisten lesket alkoivat saada heti valtiolta korvausta, samoin orvot, mutta valkoinen Suomi ei huomioinut toista osapuolta. Minä sain kouluun mentyäni joka syksy kengät ja pientä kuukausirahaa, äiti ei mitään.
Äiti itki usein ja muistan miten siitä kärsin, että on paha olla. Kun käytiin nukkumaan, niin äiti itki omassa sängyssä, mutta ei tiennyt, että minä itkin peiton alla.
Olen vielä hiljattain lukenut porvarilehdistä, että nämä tapahtumat on syytä unohtaa. Nämä rivit kuitenkin jäävät.”
Onni Naskinen 15.7.1995.
----------------------------------------
Kuvassa on isoisäni. Sen piirsi valokuvan perusteella lyijykynällä neuvostoliittolainen sotavanki, joka oli Ouvisilla töissä välirauhan aikana. Myös puisen kehyksen ja olkikoristeet siihen teki sama taiteilija.
