Tuttu mies kuvassa, ranskalainen näyttelijä Jean-Pierre Darroussin, joka Aki
Kaurismäen Le Havressa (2011)
esittää humaania poliisia. Nyt hän on yliopistonlehtori ranskalaisessa
elokuvassa Talo meren rannalla. Edelleen
hän on humaani, mutta elämä ja maailma ovat tehneet tehtävänsä, eikä Darroussin
tässä elokuvassa enää usko kaiken voittavaan hyvyyteen. Saman ohjaajan Robert Guédiguianin elokuvassa Kilimanjaron lumet (2012) Darroussin
myös tavoittelee ”parempaa maailmaa”, mutta ei onnistu, koska nykyinen
maailmanmeno perustuu yhä enemmän itsekkyyteen ja omanedun tavoitteluun.
Meren rannalla oleva talo sijaitsee pienen Mejeanin kylän lahdenpoukamassa
Marseillen länsipuolella. Talossa asuva vanha mies saa aivohalvauksen ja joutuu
mitään puhumattomaksi vuode- ja pyörätuolipotilaaksi. Kolmesta lapsesta yksi
asuu myös talossa ja pitää pientä ravintolaa. Nyt kun tilanne muuttuu
kriittiseksi, Mejeaniin tulevat tilannetta tarkastelemaan myös toinen pojista
ja tytär. Alkavat keskustelut ja pohdinnat.
Tytär on Pariisissa työskentelevä näyttelijä, joka on ollut mukana mm. Bertolt Brechtin Sezuanin hyvässä ihmisessä. Näytelmässä kysytään, miten maailma voi
olla tällainen, että hyvä ei riitä, vaan että selviytymisen edellytyksenä on
pahuus? Elokuvassa tuleekin esille se kyynisyys, millä sisarukset suhtautuvat
elämään. Varsinkin Darroussinin esittämä Joseph on kaiken toivon menettänyt.
Vanha vasemmistointellektuelli sanoo, että sydän on kyllä edelleen vasemmalla,
mutta mitä siitä on hyötyä… Edes nuori tyttöystävä (Anais Demoustier) ei helpota tuskaa, mennyttä mikä mennyttä.
Muutenkin ”kaikki oli ennen paremmin.” Mejeanin kylässäkin on kadunvarsille
pystytetty muovisia tolppia erottamaan jalkakäytävät ajoradasta. Ovat
rumia. Pillerit lääkepakkauksissa ovat sellaisissa painettavissa
muoviliuskoissa, kun ne ennen olivat helposti otettavissa tavallisesta
pillerirasiasta. Eikä asuminenkaan ole enää turvattua, kun vuokrat nousevat
hurjasti. Kiinteistöjenomistajat haluavat pysyvät asukkaat pois, koska
vuokratuotto on suurempi pelkillä kesäasukkailla. Poukamassa käyvätkin rikkaat
miljoonaveneillään ajelemassa ja kiikaroimassa sopivia kohteita.
Rauhallisesti etenevä ja hienosti näytelty elokuva on kuin pienoismalli siitä
nykymaailmasta, josta tulee mieleen vanhan musikaalin nimi Seis maailma – tahdon ulos. Elokuvan päähenkilöiden talon
naapurissa asuu vanha pariskunta, joka toteuttaakin tämän omalla tyylikkäällä
tavallaan: tappavat itsensä lääkkeillä, nukkuvat pois omassa vuoteessaan käsi
kädessä. Erikoinen sattuma on, että vastaavanlaisen yhteiskuoleman toteuttaa vanha eläkeläispariskunta
myös parhaillaan teattereissa menevässä elokuvassa Viimeinen loma.
Ravintolaa pitävä Armand käy välillä raivaamassa kuntoon kävelypolkua, joka
tuppaa metsittymään. Myös elämässä on asioita ja ajatuksia pidettävä
toimintakelpoisina, ettei jää aivan jumiin. Näillä raivausretkillään hän törmää
kolmeen pakolaislapseen, jotka ovat tulleet Välimeren yli. Tilanteesta tulee
melko samanlainen kuin Le Havressa, mutta
kuitenkin niin, että siitä ei muodostu elokuvaan mitenkään keskeinen asia. Sen
verran joka tapauksessa nostetaan framille sitä kysymystä, onko tällaisiin
tapauksiin parempi suhtautua militarismin vai humanismin keinoin. Pakolaisia
Mejeanissa eivät nimittäin etsi sosiaaliviranomaiset eivätkä avustusjärjestöt,
vaan päästä varpaisiin aseistetut tappajasotilaat.
Sezuanin hyvä ihminen ei ole esillä elokuvassa sattumalta. Brecht itsekin oli maanpakolaisena natsi-Saksasta, kun
hän kirjoitti näytelmän, jonka viimeisteli ollessaan Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä 1940-41.
Näytelmässä kolme jumalaa tulee maan päälle etsiäkseen edes yhden ihmisen
täältä kylmäksi ja kovaksi muuttuneesta maailmasta. Guédiguianin elokuvassakin
on pyhä kolminaisuus veli-sisko-veli, kolme hyvää ihmistä, mutta ulkopuolisset
olosuhteet ovat entistä kylmemmät ja kovemmat. Sekin siinä vielä on, että
vaikka sydän olisikin vasemmalla, niin oma keskiluokkaisuus antaa sen olla vain
nostalgisena muistona entisestä hyväsydämisyydestä.
Näin vain nyt kävi. Ällistyen näämme:
on verho kiinni, ratkaisutta jäämme.
Siis ihmistäkö muutetaan? Vai maailmaa?
Vai jumalatko lähtöpassin saa?
Te itse järjestäkää asiat
niin että hyvä ihmisemme saa
luontonsa mukaan hyvää harjoittaa.
(Sezuanin hyvä ihminen)
kari.naskinen@gmail.com