Surrealismi on teatterissa harvinainen tyylilaji. Luultavasti olen nähnyt sitä
vain jossakin Eugène Ionescon näytelmässä,
mutta nyt Q-teatteri on syöksynyt täysillä tähän epätodelliseen maailmaan. Lisäksi
näytelmä Arki ja kauhu lainaa
elokuvan keinoja esittämällä yhden pitkän kohtauksen hidastettua kuvaa
markkeeraamalla. Näytelmän kirjoittajaa ei mainita, mutta ohjaajaksi ilmoitetaan
Aksu Pettersson, joka entuudestaan
tunnetaan lähinnä Q-teatterin Kaspar
Hauser -näytelmän (2014) kirjoittajana ja ohjaajana.
Todennäköisesti näytelmä on syntynyt teatterilaisten yhteistyönä. Mitään tietoa
ei näytelmän käsiohjelmakaan tarjoa, sillä se on täysi nolla, siinä ei kerrota
muuta kuin nimilista tekijöistä. Kun en ole nähnyt Kaspar Hauseria, olisin kaivannut käsiohjelmaan jotakin tietoa
ainakin Petterssonista.
Näytelmä ”kertoo” arkielämän tavallisuudesta. Arki vain on ja menee eteenpäin.
Rutiinit toistuvat. Näytelmä alkaa nelihenkisen perheen heräämisestä aamulla.
Isä käy suihkussa ja panee kahvin tulemaan, äiti avaa tietokoneen, lapset
avaavat television, pelaavat Playstationilla ja räpläävät kännyköitä. Kukaan ei
puhu mitään. Ei kukaan vihainen ole, puhumattomuus vain on normaalia. Mitä sitä
mitään turhia sanomaan, kun ei mitään sanottavaa ole. Aamun sanomalehtikin on
samanlainen kuin aina, ei mitään sisältöä, pelkkää valkoista paperia. Ainoaa
puhumista on, kun isä lepertelee Sylvi-koiran kanssa muiden lähdettyä kotoa.
Aki Kaurismäen elokuvat ovat
vuolaita puhevirtoja tähän verrattuna. Kun näytelmää on kestänyt tunnin ja
kymmenen minuuttia, perheen tytär alkaa valmistaa lounasta ja siihen kohtaan
tulee ensimmäinen ihmistenvälinen repliikki, kun tytär sanoo isälle: ”Mä laitan
nyt kerman pannulle.” Tuo arkinen sanontakin on tässä näytelmässä puhdasta
surrealismia.
Omakotitalon pihassa matelee kaksi metriä pitkä etana. Lounaan valmistamisen
jälkeen tytär muuttuu karhuksi, tai ehkä ei muutu, vaan karhu on karhu
itsessään. Myös susi käy pihassa ja sisälle asti tulee dinosaurus. Alkaa siis
tapahtua. Mutta televisio-ohjelmat ovat edelleen niin paskoja, että telkkari
paiskataan mäsäksi. Onneksi se on tehty superlonista, toisin kuin se televisio,
joka meidän talossa toissa viikolla heitettiin ikkunan läpi kadulle. Aina ei
arki tyydytä.
Tämä komedia arkirealismin ankeudesta panee kysymään, onko se lopultakaan niin
huono juttu. Voisiko tavallisuutta sittenkin pitää onnellisuutena,
turvallisena, vaikkakin vähän tylsän?
Vai millaista elämän pitäisi olla? Onko sillä edes mitään väliä, kun kaikki
kuitenkin loppuu? Näytelmäkin päättyy takaseinän täyttävään videokuvaan
maailmankaikkeuden tähtitaivaasta. Ei siellä ihmistä näy.
Q-teatterin esitys on naurettavan hauska, mutta välillä myös niin hurja, että monet
katsojat näyttivät kääntäneen katseensa pois karmeimmista kohtauksista. Näyttelijät
Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo
Lonka ja Eero Ritala ovat kuin
hahmoja Luis Bunuelin oudoimmista
elokuvista. Yhdessä kohtaa jännite kuitenkin lässähtää, kun Ritala alkaa
jutella tavallisia asioita yleisön kanssa sillä aikaa, kun näyttämöä siistitään
kuntoon. Enkä pysynyt jyvällä siitäkään, miksi Ritala sen jälkeen imitoi
ilmeisesti jotakin tuttua iskelmälaulajaa, tuttua siksi, että nuoremmalla
yleisönosalla tuntui olevan hauskaa. Ei mitään tekemistä näytelmän muun
sisällön kanssa.
Näytelmän jälkeen oli taas kiva palata omaan arkeen. Auto käyntiin, tavallista rajoitusnopeutta
kotiin, 5 senttiä votkaa, nukkumaan. Seuraavana aamuna taas tavallinen
herääminen, keilahalliin, takaisin kotiin lounaalle, sitten tätä juttua
kirjoittamaan, illalla televisiossa alkaa uusi sarjaelokuva Pablo Picassosta, sen jälkeen
nukkumaan.
kari.naskinen@gmail.com