Kummia nämä elokuvien nimet, kun niitä ei enää suomenneta. Osaksi selitys on se, että tuotantoyhtiöt eivät salli alkuperäisten nimien kääntämistä, mutta osasyy lienee siinäkin, että Suomessakaan ei edes haluta kääntää nimiä suomeksi. Onhan englanti noussut jo toiseksi ”kotimaiseksi” kieleksi, eikä se pelkästään huono asia ole, sillä nuorison kielenkäytössä esimerkiksi ”fak juu” ei kuulosta yhtä rumalta kuin ”haista vittu”.
Paisley ja McGuinness joutuivat erinäisten sattumusten seurauksena vuonna 2006 kaksistaan automatkalle kohti lentokenttää, kuljettajana Britannian salaisen palvelun kotimaanosaston MI5:n agentti. Ehkä Pohjois-Irlannin rauhattomuudet eivät pelkästään tämän matkan ansiosta loppuneet, mutta ilmeisesti matkan aikana käyty keskustelu merkittävällä tavalla auttoi asiaa.
Asetelma elokuvassa on vetävä: Paisley ja McGuinness eivät ole koskaan aikaisemmin suostuneet puhumaan keskenään. Vihanpito on ollut ankaraa. Sitten kuitenkin lukko aukeaa. Paisley on jo 81-vuotias ja McGuinness 56-vuotias. Heidän kohtaamisensa autossa saa aikaan MI5:n kokeneen agentin keplottelu, ja agentti perustelee järjestelyään sillä, että ”vanhat miehet alkavat jo ymmärtää asioista ja ovat kiinnostuneita siitä perinnöstä, minkä jättävät”.
Autoon on sijoitettu piilokamera, jonka välittämää kuvaa seuraavat MI5:n miehet, pääministeri Tony Blair ja Sinn Feinin puheenjohtaja Gerry Adams. Alkuun ei tapahdu mitään, mutta McGuinness yrittää ja yrittää, kunnes saa lopulta Paisleyn mukaan keskusteluun. Tilanne on koko ajan jännittävä, koska Paisley panee hanttiin. Syntyy koomisiakin tilanteita, kun McGuinness tekee kaikkensa saadakseen Paisleyn ansaan.
Tämä on niitä elokuvia, jotka voisi toteuttaa vaikka kuunnelmina. Kaksi miestä auton takapenkillä vain juttelevat. Visuaalista tapahtumaa saadaan kuitenkin sen verran, että tapahtuu pieni peuraonnettomuus ja kuski joutuu vaihtamaan renkaan, minä aikana takapenkin miehet kävelevät läheiseen kirkkoon ja väittelevät hautausmaalla IRA:n terroriteoista. Sitten tuleekin jo kiire varsinkin Paisleylle, jonka on välttämättä ehdittävä lentokoneeseen, koska kotona Belfastissa valmistaudutaan hänen 50-vuotishääpäiväänsä.
Parasta elokuvassa ovat näyttelijät. Paisley on englantilainen Timothy Spall ja McGuinnes on irlantilainen Colm Meaney, molemmat tuttuja monista englantilaisista elokuvista ja tv-sarjoista. He esittävät hienosti alun jäätävää tunnelmaa ja vähitellen löytyvää jonkinlaista yhteisymmärrystä siitä, että parasta olisi joka tapauksessa rauha. On kunniakkaampaa jättää perinnöksi se kuin veriteot.
Pikaisessa tarkastelussa löysin tiedostoista kuusi Suomessakin nähtyä elokuvaa, joissa Pohjois-Irlannin tilannetta on tätä ennen käsitelty. The Journey poikkeaa niistä, koska kukaan ei kuole.
Vuonna 2007 Paisleysta tuli Pohjois-Irlannin maakuntahallituksen ensimmäinen ministeri ja McGuinnesista hänen apulaisministerinsä. Kädenpuristus piti. Silti vielä 2013 oli Belfastissa mellakoita, mutta joka tapauksessa tilanne on nykyisin aika rauhallinen. IRA oli lopettanut aseellisen toiminnan 2008 sen jälkeen, kun unionistipuolue ja tasavaltalainen Sinn Fein -puolue olivat sopineet rauhasta Paisleyn ja McGuinnesin viitoittamalla tiellä. Britannian alahuoneessa on tällä hetkellä viisi Sinn Feinin jäsentä, myös McGuinnes ja Adams. Sinn Fein on IRA:n poliittinen siipi. Pasley kuoli 2014.
kari.naskinen@gmail.com
