Nyt kuitenkin enemmän E-liikkeestä yleensä ja Tannerista, joka taas on ajankohtainen Lasse Lehtisen uuden Tanner-kirjan ansiosta. Lehtisen mielestä Tanner oli Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten 50 vuoden merkittävin yksittäinen vaikuttaja politiikassa ja taloudessa. Paavo Haavikon mukaan maailmansotien välinen aika oli Suomessa peräti ”Tannerin tasavalta”.
Juhlapuheen tilaisuuteen oli valmistanut Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma, joka yllättävän sairauden takia ei kuitenkaan päässyt esittämään sitä, mutta juhlavieraat saivat puheen painettuna. Siinä Kuisma toteaa, että vaatimattomista oloista lähtenyt Väinö Tanner pääsi toteuttamaan liikemiesvaistojaan osuusliikkeessä ja juuri tästä liikelinnakkeestaan nousemaan valtiollisen ja taloudellisen vallan ylimpiin sisäpiireihin. Osuusliikkeen menestyksekäs kasvu tuki Tannerin asemaa myös valtiollisen suurteollisuuden harmaana taustavaikuttajana.
Tannerin seuraajat OTK:n toimitusjohtajina olivat Julius Alanen 1918-52 ja Uuno Takki (1952-66), joka jo Lahden kaupunginjohtajan viran jätettyään toimi OTK:n hallinnollisena johtajana 1942-52.
”Alanen ja Takki olivat Tannerin tavoin suuren luokkaretken osanottajia ja aikaansaannoksia. Vilkas säätykierto ja eliittien avautuminen alaspäin, tulokkaille, on yleensäkin dynaamisen kehityksen perusedellytyksiä. Osuusliikkeet olivatkin keskeinen osa eurooppalaista modernisaatiota: kansalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan syntyä, demokratian läpimurtoa ja sopeutumista globaalin kapitalismin markkina-aallokkoon”, kirjoittaa Kuisma.
KILPAILU KIRISTYI JA
ÄÄNENPAINOT KOVENIVAT
Kaikki eivät tietenkään hyvällä katsoneet uutta tulokasta markkinakapitalismin aallokossa. Yksi näkyvimmistä kriitikoista oli Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamies Axel Solitander, josta 1930 tuli P.E. Svinhufvudin hallituksen ammattiministeri kauppa- ja teollisuusministeriöön. Solitanderin taustavoimana jyskytti 90 prosenttia Suomen viennistä. Solitanderin mielestä osuustoiminta oli ”holhottua joukkotoimintaa”, joka rapautti markkinaehtoista talousdynamiikkaa.
Solitander korosti, että pienen maan on pysyttävä vapaan kapitalistisen järjestelmän pohjalla ja torjuttava valtion holhoamaa kollektivismia. Kuisman mukaan tällainen kritiikki kertoo siitä, millaisessa poliittisessa toimintaympäristössä osuusliike on kaiken aikaa toiminut.
Osuustoiminta ei ollut vain vasemmistolaista bisnestä. Suomessa toimi myös porvarillis-maalaisliittolainen pellervolaisuus. Molempien sisälle mahtui monia sävyjä: E-liikkeeseen syvää punaista ja maltillisen porvarillista keltaista, pellervolaisuus oli sinivalkoista, kansallispankkilais-vanhasuomalaista porvarillisuutta.
Kuisman mukaan molempien pääsuuntien perusideat muistuttivat pohjimmiltaan toisiaan. OTK:n ja Elannon suurmies Väinö Tanner puhui osuusliikkeestä sosialismina siinä missä Pellervo-seuran perustajaisä Hannes Gebhard puhui kolmannesta tiestä. Kuisma: ”Herrat taisivat tarkoittaa samaa.”
Gebhard selitti kolmatta tietä niin, että ”se on vähäväkisten, suurten pääomain omistajien rajattomasta kilpailusta kärsivien rauhallinen pyrkiminen omin voimin, mutta yhdistyneinä, parantamaan asemaansa. Pellervolaisesta yhdistelmästä kohosivat 1900-luvun alussa Valio, osuuspankit, SOK ja vähän myöhemmin Metsäliitto.
Pellervolainen ryhmä oli alkujaan Suomalaisen puolueen aikaansaannos. Sen aktivistit olivat perustamassa myös Kansallis-osake-pankkia 1889 ja Pellervo-seuraa 1899. Vahvimman paikan pellervolaisen ryhmän sisarliikkeenä otti myöhemmin Maalaisliitto, joka 1907 irtautui Suomalaisesta puolueesta ja veti mukanaan emopuolueensa enimmät talonpoikaiset kannattajat.
KOP ja PUNAPÄÄOMA
Molemmat osuustoiminnalliset leirit tunsivat luontaista vetoa afäärifennomaanien finanssilinnakkeeseen KOP:iin. Se oli siivittänyt nousuun suomenkielisen keskiluokan, kun taas raha-aatelin Yhdyspankki oli sidoksissa sekä mieleltään että kieleltään toista maata. Kuisma kirjoittaa:
”OTK:n yhteys Kansallispankkiin oli sekä vanha että kestävä. Sen oli sinetöinyt pankin pääjohtajan J.K. Paasikiven ja Tannerin kädenpuristus kevään 1918 verisissä jälkitunnelmissa. Tämä molemmissa leireissä kiistelty yhteys oli merkitykseltään arkista pankkisuhdetta tuhatkertaisesti merkittävämpi poliittis-valtiollisena vertauskuvana. Se viittoili kansallisen yhteistyön ja rauhanomaisen rakentamisen mahdollisuuksiin, ja juuri siksi tästä epäpyhästä rahaliitosta pidettiin kiinni vaikeinakin aikoina.”
Punapääoman suuruuden loppu tuli kuitenkin eteen, eikä KOP enää pystynyt sitä pelastamaan. KOP tuki OTK:n korvanneen EKA-yhtymän tervehdyttämistä 1980-90-luvuilla kaikin keinoin, mutta aivan loppuun se ei mennyt:
”Kun liikalastissa ja uppoamisvaarassa uineesta KOP:sta oli tyhjennettävä lastia, pankin sisäpiirin jäsenet kipusivat kuin luonnonlain voimalla pelastettavien jonossa aatteellis-yhteiskunnallisesti kaukaisempien ohi. KOP:n linja muovattiin ristiriitaisten taloudellisten ja poliittisten paineiden alla.”
Syksyllä 1993 hakeutui 30 000 työntekijän EKA-yhtymä yrityssaneeraukseen. Vakuutusyhtiö Kansan vuoro tuli pian tämän jälkeen ja Rakennusliike Haka teki konkurssin keväällä 1994. Tällä viikolla juhlittiin sataa E-vuotta, ja jäljellä ovat nyt kauppaliike Tradeka, ravintolayhtiö Restel ja puolittain myös helsinkiläinen alueosuuskauppasooloilija Elanto.
kari.naskinen@gmail.com
