Jostain luin tiedemiesten maininnan siitä, että kevyt viihdemusiikki sisältyy
jo länsimaisten ihmisten geeneihin. En löydä juttua enää, kun en leikannut heti
talteen. Internetissä pääsin kuitenkin aiheen jäljille, kun Helsingin Sanomissa
oli muutama vuosi sitten käyty läpi asiaan liittyviä tutkimustuloksia. Niiden
mukaan näyttää siltä, että länsimaista viihde- ja popmusiikkikulttuuria leimaa
totaalinen tasapäisyys: ”Valtaosa siitä musiikista, mitä ihmiset arjessaan
kuulevat, on samaa tasaista, samalta kuulostavaa pötköä.” (HS 10.1.2015)
Scientific Reports -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan nykyisessä
popmusiikissa kaikkien elementtien variointi on vähäisempää kuin ennen. Wienin
yliopistossa on analysoitu 500 000 äänilevyn sisältöjä ja niiden
kaupallista menestystä: selvisi, että mitä kaavamaisemmaksi tietty musiikinlaji
muuttuu, sitä paremmin se myy.
Musiikin vaikutusta aivoihin tutkinut Daniel
Levitin kuvaa kirjassaan Musiikki ja
aivot (Terra Cognita, 2010) sitä kuinka ihminen nauttii nimenomaan tutusta
musiikista. Koska näin on, niin tuttu ja yksinkertainen myyvät parhaiten, ja
tämän ottavat tietenkin huomioon musiikin tekijät ja julkaisijat. Annikki Tähti ja Olavi Virta myyvät paremmin kuin Sibelius ja Sallinen.
Geeniperimää on kuitenkin mukava myös ärsyttää. Muistan hyvin, kun oppikoulun
toisella luokalla musiikinopettajamme Aimo Neuvonen soitti levyltä muutaman minuutin pätkän Georges Bizet´n Arleesitar-sarjasta. Se oli luultavasti ensimmäinen klassisen musiikin
esitys, jonka jouduin hiljaa kuuntelemaan, koska Lauantain toivottujen levyjen alussa olleita ”tyhmiä kappaleita” ei
ollut kannattanut kuunnella.
Tuo opettajan tarjoama virike joka tapauksessa puri. Arleesitar on kaikkein helpointa klassisen musiikin lajia, ja kun
se ei aivan toivottomalta tuntunutkaan, se pani minut hakeutumaan laajemminkin
tämän jännittävän ja erikoiselta vaikuttavan musiikinlajin pariin.
Ei taidemusiikin sisälle pääseminen tuolloin aivan yksinkertaista ollut, ja välillä
tuntuikin, ettei tässä ole mitään järkeä. Tämä hieman vaikeampi laji kuitenkin kiinnosti,
enkä antanut periksi. Enkä suostunut siihen vakiovastaanpanemiseen, että olisin
luovuttanut, koska en jotakin ymmärtänyt.
Mitä se musiikin ymmärtäminen sitten on? En osaa vastata, mutta yhden hyvän
vastauksen antoi säveltäjä Olli
Virtaperko Rondo Classic -lehdessä 10/2016: ”Itselle oudon ja uuden
musiikin kielioppi avautuu asteittain jatkuvan altistumisen ja kärsivällisen
toiston kanssa pitkällä aikavälillä. Sen myötä alkaa sisäistää vieraan
musiikkityylin logiikkaa, ja aiemmin järjettömäksi koettu sävelvirta muuttuu
järjelliseksi.”
Jatkuva altistuminen tarkoittaa jatkuvaa kuuntelemista. Jos ihminen muuttaa
asumaan vieraaseen maahan, hän altistuu vieraalle kielelle ja alkaa oppia sitä.
Sama on musiikin kanssa.
Virtaperko kirjoitti, että musiikin ammattilaiset ovat tämän asian kanssa
tekemisissä jatkuvasti: ”Itselle uudet musiikilliset kieliopit otetaan haltuun
kahdella tavalla, pitkäjänteisen altistumisen kautta ja analyyttisen tutkimisen
avulla.”
Tavallinen musiikinkuuntelija ei luultavasti tutki musiikkia analyyttisesti,
eikä sitä kautta ehkä ymmärrystäkään saavuteta. Sen sijaan altistuminen ja
toisto auttavat. Kun on kuunnellut Brucknerin
neljännen sinfonian kymmenen kertaa, siitä nauttii enemmän kuin Annikki
Tähden geeniperäisestä Monreposta.
Nauttiminen on tässä tapauksessa synonyymi ymmärtämiselle.
kari.naskinen@gmail.com