Mauno Hartman oli tunnettu hirsiteoksistaan. Puu oli hänen materiaalinsa. Tämä tulee hyvin ilmi hänen ja puolisonsa Pirkko Hartmanin kirjassa Minä Manu Hartman, kuvanveistäjä, jonka Mauno Hartmanin säätiö julkaisi 2005. Hartman:
- Minä rakastan metsiä.
- Minä rakastan eläviä puita.
- Minä rakastan kuolleita puita.
- Minä rakastan lahonnutta puuta.
- Minä rakastan puulattioita.
- Minä rakastan kuolemankellon hylkäämiä onkaloita.
- Minä rakastan ajopuita rannalla.
- Minä rakastan viikinkiveneitä.
- Minä rakastin vanhaa puutaloa Puutarhakadun varrella [Turku] vastapäätä Mikaelin kirkkoa – puutaloa, joka purettiin.
- Mutta minä sanoin – tuokaa minulle sata kuivaa seinähirttä ja ne tuotiin kuorma-autolla kahdessa erässä.
- Minä rakastin niitä hirsiä moottorisahalla, kirveellä hirveydellä. Minulla on myös Mora-puukko, jonka ostin Tukholmasta. Minulla on pajavasara ja napakaira.
- Mutta minä en tuhonnut niitä seiniä – minä rakensin ne uudelleen, sillä minä puhun työssä.
Hartman kirjoitti, että jos hänen sanomisensa joutuisivat jonkun taiteilijanuraa suunnittelevan nuoren käsiin, niistä saisi ainakin sen opin, että vaikka vaiheita on elämässä moninaisia, on taiteentekijän aina asetettava taide etusijalle:
”On otettava itselleen tila tehdä, vaikkapa muiden ihmisten ja elämän onnen kustannuksella. Jos lähelle sattuu ihmisiä, jotka sen hyväksyvät, hyvä niin; ellei, on oltava yksin. Luomisen prosessi tapahtuu aina joka tapauksessa aina yksinäisyydessä, ja elämisen taidon kilvassa on vähän voittajia. Elämän onni ei pitkiä aikoja kerrallaan taiteen kanssa yhdessä viihdy, mitä joskus pilkahtaa. Mutta rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen, ja sen minä olen saanut. Kohdalleni on osunut haluamani työ, matkoja, naisia ja viiniä, menestystäkin, kohtuullinen määrä vastoinkäymisiä, ja nyt vanhuus ja meri.”
”Taiteilijoita on vähän, taiteen tekijöitä ja ammatinharjoittajia paljon. Olen uskonut itseeni taiteilijana. Luomisen prosessin aikana on vain työ ja minä. Olen ammattini vanki. Veistän ja maalaan, koska on pakko, muuta en osaa enkä halua.”
Hartman työskenteli pääasiassa kolmessa paikassa: Lallukassa, missä olivat kaverit, Hollolassa, missä oli koti, ja paljon Nauvossa, missä hän vietti paljon kesiä ja syksyjäkin 1960-luvulta alkaen.
Miten ja mistä Hartman ideansa sai, sitä hän ei osannut selittää. – ”Ympärilläni on muotoja ja värejä, esineitä ja kappaleita kuten meidän kaikkien, mutta jollakin tapaa niistä saamani vaikutteet yhdistyvät sisälläni ja purkautuvat esiin veistoksina ja maalauksina. Luomisprosessi on itsellenikin salaisuus.”
kari.naskinen@gmail.com
