Parnassossa muistutettiin mielellään Yleisradion pääjohtajan Eino S. Revon linjauksesta, minkä mukaan tv-ohjelmat eivät saa olla pelkkää ajantappamista. Parnasso ei kuitenkaan vaatinut televisiolta pelkkää korkeakulttuuria, vaan hyväksyi myös massakulttuuria edustavan ohjelmiston, kunhan se vain oli laadukasta.
Myös näitä koko kansan ohjelmia käsiteltiin perusteellisesti, esimerkiksi Me Tammelat saivat Taanilalta niin laajan analyysin, että en viitsinyt kokonaan lukea. Samoin lauantai-iltojen suosittu keskusteluohjelma Jatkoaika sai paljon huomiota. Kun se oli esitetty niin, että seuraavana keskiviikkona oli Suomen 50. itsenäisyyspäivä, oli ohjelma lopetettu Maamme-lauluun, jonka studioyleisö ja esiintyjät kuuntelivat seisaaltaan; kamera tähtäsi lähikuviin Lenita Airiston, Aarre Elon, Erkki Mikael Salmen, Lesti-Kallen, Suhina-Lempin ja Vekseli-Villen.
Ennen Maamme-laulua ohjelmassa oli vieraillut elokuvaohjaaja Aarne Tarkas, joka kertoi nähneensä viiden lentävän lautasen muodostelman leirintäalueen yläpuolella Barcelonassa, mutta Tarkas tyynnytteli katsojia vakuuttamalla, että vieraiden planeettojen asukkaat ovat takuulla ystävällismielisiä.
Eikä Jatkoaika 50 vuotta sitten ollut paljon erilaisempi kuin nykyisetkään viihdeohjelmat: Lenita Airiston ja Kauko Saarentauksen kanssa keskustelemaan oli tuotettu myös sukupuolikummajainen transvestiitti.
Jossain ajankohtaisohjelmassa teemat olivat niin ikään tuttuja: Ilkka-Christian Björklund, Jörn Donner ja Erkki Tuomioja olivat haastatelleet Veikko Vennamoa Euroopan ongelmista, joista tämä sanoi, että ”valkoinen rotu tarvitsee Euroopassa yhteistyötä
Myös radio-ohjelmia käsiteltiin. Parnassossa esimerkiksi ihmeteltiin ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman määräystä musiikkilevyjen esityskielloista. Heti alkuvuodesta oli mustalle listalle joutunut Irwin Goodmanin, Kalle Holmbergin, Lasse Mårtensonin, M.A. Nummisen ja Tippavaaran isännän levyjä, ja kun Irwiniltä ilmestyi huhtikuussa uusi Lp-levy, Koskiluoma määräsi sen kielletyksi jo ennen sen tuloa kauppoihin.
Esityskieltoon meni myös Spede Pasasen ja Simo Salmisen Keltainen jäänsärkijä, koska se olisi radiosta kuultuna voinut jotenkin provosoida ihmisiä päällä olleen jäänsärkijälakon aikana.
”Reporadio” oli noihin aikoihin oikeistopiireille punainen vaate. Elettiin ”vaaran vuosia”. Suomen kotien radio- ja televisioliiton julkaisemassa Silmä ja korva -lehdessä kirjoitti IKL-henkinen nimimerkki ”Reino Hirviseppä”, että hän ei ole sitten talvisodan leimahtanut millekään asialle niin liekkiin kuin nyt: ”Yhteishengestä oli talvisodassakin kysymys kansamme kalleimpien arvojen turvaamiseksi. Sama tilanne on nyt aatteellisella rintamalla, sillä joku järjestys on saatava torppaan tässä yleisradioasiassakin.”
Isänmaan asialla oli myös Yleisradion hallintoneuvosto, jonka puheenjohtaja oli Johannes Virolainen. Se määräsi, että vastedes saa ulkomaille välittää Suomesta vain sellaisia tv-ohjelmia, jotka antavat maasta myönteisen kuvan. Tämä ukaasi johtui siitä, että BBC oli esittänyt pätkiä Reino Paasilinnan kriittisestä vakuutusohjelmasta.
Monenlaista koohotusta siis oli, kun televisio oli uusi ja koko kansa katsoi samoja ohjelmia. Se oli iso ja tärkeä asia, ja ajan hermolla piti olla. Minullakin on kirjahyllyssä edelleen kolme sellaista kirjaa, joissa vain käydään läpi pienin henkilöesittelyin tv:stä tuttuja ihmisiä, ja olihan niitä, Ralf Friberg, Börje Hjelm, Pekka Holopainen, Tuula Ignatius, Jaakko Jahnukainen, Heikki Kahila, Seppo Kannas, Esko Kivikoski, Heimo Lepistö, Kalle Österlund...
Yksi kirja alkaa kuvauksella Kainuun korpikylistä, joissa sielläkin televisionkatselu tuli mahdolliseksi 1960-luvun alkupuoliskolla. Haastattelija oli käynyt kysymässä, millaisen mullistuksen tämä nykyajan ihme on aiheuttanut. Kainuun äijä vastasi:
”No, siinä viiden maissa niitä kuvia alkaa tulla ja siinä yhdentoista maissa ne loppuvat. Joskus tulee yli puolenyönkin.”
kari.naskinen@gmail.com
