”Koneen on käytävä.
Kuluttajan kulutettava.
Talouden kasvettava.”
Ryhmäteatterin uutuusnäytelmän Lemminkäisen äidin ohjelmalehtisessä kirjailija Anna Krogerus kuvaa nykymaailman tilannetta. Lemminkäinen itse sanoo näytelmässä, että ihmiskunta ei ymmärrä sahaavansa moottorisahalla sitä omaa oksaansa, jolla istuu.
Kalevalainen ydinvire on siis siirretty omaan aikaamme. Lemminkäisen äidillä on näytelmässä etunimikin, Elina, ja lieto Lemminkäinen on nykymallisesti Nico. Elina Lemminkäinen on opettajana Pakilan yläkoulun yhdeksännellä luokalla ja yrittää pitää oppilaita erossa kännyköistään. Kalevalassa Lemminkäinen ryöstää vaimokseen Kyllikin, mutta Nico alkaa seurustella Ukrainan-pakolaisen Anastasian kanssa.
Tämä Ukraina-yhteys on kuin päälleliimattu tarra, jolla todistetaan, että tässä ollaan ajassa kiinni. Kerran mainitaan jopa Putinin nimi, hohhoijaa, miten rohkeaa.
Entinen jääkiekkolahjakkuus Nico tietenkin meinaa kuolla, kun paleltuu uidessaan kylmässä virrassa luodolle ja saa hypotermian. Äiti kyllä löytää pojan ja saa lämmitettyä kuntoon. Sitten väliaika ja sen jälkeen jatketaan vuoden parin kuluttua uudessa tilanteessa, joka on seesteisen mukava. Kaikki on hyvin, eikä kukaan ole huolissaan mistään.
”Vain me voimme pysäyttää koneen”, kirjoittaa Anna Krogerus ohjelmalehtisessä. Näytelmässä on kuitenkin luovutettu. Vaikka maailmassa on suurta ahdistusta ja itsetuhoisuutta, näytelmän perhe on tasapainossa. Nico on evakkomummonsa omaishoitaja, vanhemmat kyllä ovat asumuserossa, mutta se onkin parempi ratkaisu kuin Elinan jatkuva huutaminen ja Aku Lemminkäinen kuulokkeet korvilla työ- ja kuntoiluaddiktioidensa kanssa. Nicon elokapinamainen protestointi näytelmän alkupuoliskolla on loppunut, vaikka ainakaan näytelmässä ei kerrota, että Riikka Purra on lailla kieltänyt nuorison vastarintaliikkeet.
Mutta luovutettu siis on, pysähdytty täydestä vauhdista päin seinää, koska muuta vaihtoehtoa ei kai ole. Tärkeintä ovat bkt ja pörssi. Turhimmat eläimet tapetaan sukupuuttoon. Koneen on käytävä. Kun kuitenkin on ruvettu Amerikan mallin mukaan käymään terapiassa, ei törmäys väliajan jälkeen tunnu edes kivuliaalta, jatketaan vain bensa-autolla ajamista ja punaisen lihan syömistä, kun niihin on totuttu. Jos luonto ja maapallo 50 vuoden kuluttua hukkuu tulviin ja maastopaloihin, niin mitä sitten, sehän on vain jälkeemme tulevien asia. Tätä näytelmässä ei kuitenkaan korosteta, vaan näytelmä loppuu kuin television leppoisan perhe- ja lähiösarjan 25. tuotantokausi auvoiseen yhdessäoloon. Harmi, että näytelmäkirjailija on hukannut vakavan ideansa näytelmän toisella puoliskolla ja siirtynyt tylsästi tragediasta komediaan.
Tästä huolimatta Ryhmäteatteri on antanut sisältövaroituksen nössöille, koska näytelmässä käsitellään itsetuhoisuutta (yksilö- ja sivilisaatiotasolla). Koska nykyisin muotia loukkantua tai saada paniikkikohtauksia kaikesta, pitää sisältövaroituksia antaa kaikesta, vaikka siitä, jos äiti näytelmässä lainvastaisesti tukistaa lastaan, ettei katsoja saa traumaa. Helsingin pienissä teattereissa voisi nykyisin varoittaa myös sisältöön liittyvästä runkkaamisesta ja hirveästä huutamisesta, sillä Teatterikorkeakoulussa ei enää opeteta kuin kahta puheilmaisun sävyä: jos kaikki on hyvin, keskustellaan normaalilla äänellä, mutta jos ollaan vähänkin eri mieltä, huudetaan täysiä ja naama punaisena; nuoret ohjaajat ovat näköjään samaa koulukuntaa.
Elina Lemminkäinen Minna Suuronen (kuvassa)
Aku Lemminkäinen Santtu Karvonen
Nico Lemminkäinen Aapo Salonen (kuvassa)
mummo Marja-Leena Kouki
Anastasia Nana Saijets
pariterapeutti Lasse Kukkonen
ohjaaja Eero-Tapio Vuori, TeaK, lehtori
kari.naskinen@gmail.com
