Rintalaa ja Tshehovia lukiessa

Ei ole mikä tahansa sattuma, että Juha Seppälän tänä vuonna ilmestyneen kirjan nimi on Rintalaa lukiessa. Ilja Ehrenburgin kirja Anton Tshehovista on nimittäin Tshehovia lukiessa (1960). Ehrenburg kirjoitti Tshehovin arvostaneen suuresti Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja Paavo Rintala arvosti sodan ja rauhan miestä Mannerheimia, vaikka kriittisesti Marskin sodanaikaisia toimia tarkastelikin. Seppälä rinnastaa laajemman Mannerheim-kritiikin, vaikka sitä ei paljon olekaan, siihen asenteeseen, mistä Ehrenburg kirjoitti Napoleonista: ”Heti kun Napoleon ilmaantuu [Tolstoin romaanissa], alkaa väkinäisyys ja kaikenlaiset silmänkääntötemput sen todistamiseksi, että hän oli tyhmempi kuin oikeastaan oli.”

Seppälä luotaa kirjassaan Rintalan tuotannon peruskysymyksiä. Historian, taiteen, kritiikin ja sodan ohella esille nousee merkittävällä tavalla Rintalan suhde uskonnollisiin kysymyksiin - ”kun puhuu Rintalasta, on puhuttava Jumalasta”.

Mutta ensin kuitenkin Mannerheim. Vaikka Rintalakin teki hänestä Mannerheim-trilogiassaan aristokraatin, ei Rintala miltään osin pyrkinyt horjuttamaan hänen arvokkuuttaan, päinvastoin. Rintalan Marski on intiimimpi, vakavampi ja hartaampi kuin vaikka Veijo Meren. Kun Rintalan Mannerheim-kirjat kuitenkin ilmestyivät voimakkaasti vasemmistolaiseksi muokkaantuneen 60-luvun alkuvaiheessa, ne koettiin provokaatioiksi. Monille riitti järkytykseksi jo se, että nykykirjailija yleensäkin voi tarttua näin patrioottiseen aiheeseen.

Mannerheimin ratsastajapatsaat oli paljastettu 1959 Lahdessa ja 1960 Helsingissä, joten Rintalan katsottiin yrittävän suistaa Mannerheim alas jalustaltaan. Vielä pahemmaksi tilanne muuttui, kun parin vuoden kuluttua Rintalalta ilmestyi kirjasodan aiheuttanut Sissiluutnantti ja 60-luvulla Rintala kaiken lisäksi valittiin Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi.

Pasifistina Rintala arvosteli ankarasti myös Neuvostoliiton politiikkaa. Siltala kuvailee Rintalan tulkintaa niin, että Leniniltä jäi käyttöön vain kuolinnaamio – henki oli Stalinilta. Puheet kansojenvälisestä ystävyydestä olivat kumisevaa paatosta, tyhjää retoriikkaa, jossa tavalliselle kansalle ei ollut sijaa. Porvari Punaisella torilla -kertomuksessa (1984) Rintala ilmaisi pettymyksensä rauhanliikkeeseen. Tänään 9.5. vietetään Venäjällä Voiton päivää natsismista, kirjassa Rintala kuvaa tilannetta kolossaalisella Stalingradin muistomerkillä: se viestii ainoastaan ylemmyydentuntoa, voitettujen perinpohjaisen nöyryyttämisen halua, militaristista uhoa. – Seppälä: ”Suoraa linkkiä Putiniin, voisi nyt sanoa.”

Tähän kohtaan voi todeta, että Tshehov kirjoitti vastaavalla tavalla kriittisesti jo oman aikansa Venäjästä. Vuonna 1890 Tsehov lähti yllättäen Sahalinin saarelle tutkimaan sinne karkotettujen rangaistusvankien kurjia oloja. Seppäläkin on kirjoittanut Tshehovista, mutta se on julkaistuna vain esseenä Suomen Kuvalehdessä 28/1995. Ehrenburgin romaani Suojasää (1954) puolestaan antoi nimen Hrushtshovin aikaiselle olojen vapautumiselle, jolle kuitekin tuli stoppi, kun 1964 tilalle nostettiin Leonid Brežnev.

JUMALA ON KAUNEUS

Kirjassa on myös Seppälän ja Rintalan välistä kirjeenvaihtoa. Pääsiäisenä 1988 Rintala oli kuunnellut radiosta Bachin Matteuspassion ja kirjoitti sen jälkeen Seppälälle: ”En tiedä, onko Jumalaa, mutta Jumalan kuolinkamppailu on, se kestää niin kauan kuin ihmiskunta, ja ainakin siinä hän yhä ilmaisee itseään; ja jos jostakin häntä yritetään etsiä, kai juuri sieltä.”

Samassa kirjeessä hän kirjoittaa: ”Jos saisin aloittaa alusta, en kirjoittaisi mistään muusta kuin kristinuskon ihanasta agoniasta.”

Heti kahdessa ensimmäisessä romaanissaan 50-luvulla Rintala kuvasi Jeesusta. Rintalan usko on kuitenkin moniselitteistä, koska se on tuottanut myös pettymyksiä. Kirjeessään 1996 hän kertoi tunnustaneen syntinsä ja saaneensa ne anteeksi Oulun lyseon keskiluokilla ollessaan ja käydessään laestadiolaisesten seuroissa, mutta jo lukiolaisena hän oli luopunut tästä Jumalasta ja sitä mukaa kun Nürnbergin oikeudenkäynnistä tuli tietoja, henkilökohtainen Jumalan kuva ja merkit yms. menettivät tehonsa.

”Vasta 80-luvulla aloin tajuta että elin Danten aikaa, Gentin alttarin aikaa – helvettiä, jumalatonta aikaa, että ´Kristus oli jäänyt Eboliin´, eikä koskaan tulisi sinne asti jossa minä olin.”

Kristus pysähtyi Eboliin on Francesco Rosin elokuva (1979), joka perustuu Carlo Levin kirjaan Jumalan selän takana (1945). Rintalan teoksista tältä aihealueelta yksi voimakkaimpia on väljästi kuvataiteilija Vilho Lammesta kertova Jumala on kauneus (1959). Kristian Smedsin siitä dramatisoiman näytelmän olen nähnyt kolme kertaa ja ehkä, ehkä se on paras näkemäni teatteriesitys. Vilho Lampi on Rintalan tuotannossa yksi monista messiashahmoista, joka kuolemallaan lunastaa maailman kauneuden.

Juha Seppälä kirjoittaa, että Jumala on kantona kaskessa ja viittaa Flossenburgin keskitysleirillä ev.lut. pappina olleeseen Dietrich Bonhoefferiin, jonka natsit hirttivät 1945: hän nimitti Jumalaa työhypoteesiksi. ”Parhaat uskonnolliset ajattelijat ovat yksinkertaisesti vain hyviä kirjailijoita. Mutta Jumala. Ei se ole absurdin selittäjä tai vastakohta. Jumala tarkoittaa sitä, että selitystä ei ole. Kun sanomme, ettemme tiedä, ilmaisemme uskoa totuuteen:”

kari.naskinen@gmail.com