Kuvissa
ovat
valtiosihteerit Malin
Brännkärr, Maria
Kaisa Aula, Mikko
Koskinen,
Saila Ruuth
ja
Eila Mäkipää.
Tätä
poliittista porukkaa on nykyisin paljon, valtiosihteereitä 15 ja
lisäksi ministereiden erityisavustajia
noin 70. Tällainen
poliittinen koneisto alkoi muodostua varsinaisesti siinä vaiheessa,
kun Suomessa ryhdyttiin valmistelemaan liittymistä Euroopan
unioniin. Katsottiin,
että kokousmatkat Brysseliin ja niiden kokousten valmistelu vaativat
lisää voimavaroja. Niinpä Harri
Holkeri ottikin
avukseen
Suomen Pankista Martti
Korhosen,
josta näin tuli ensimmäinen poliittinen valtiosihteeri.
Samalla nimikkeellä oli kyllä aikaisemmin jo toiminut joitakin ministeriöiden kansliapäällikköjä, mutta he olivat virkamiehiä. Yksi heistä on ollut opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka Kanava-lehden uusimmassa numerossa ihmettelee kovasti nykyistä meininkiä. Numminen itsekin käytti kansainvälisissä yhteyksissä valtiosihteeri-nimikettä, englanniksi Secretary General, saksaksi Staatssekretär ja sosislistimaissa maan tapaan ”ministerin ensimmäinen pysyvä sijainen”. Se oli kuitenkin eri juttu kuin tämä nykyinen.
Kun valtiosihteeristön paisuminen alkoi 2010-luvulla saada kritiikkiä, yritti Juha Sipilä tulla toimeen hieman pienemmällä määrällä, mutta sen jälkeen valtiosihteereiden ja erityisavustajien määrä on kasvanut voimakkaasti. Numminen kirjoittaa nyt, että poliittisten valtiosihteereiden tulo ministeriöihin on aiheuttanut sekavuutta ja päällekkäisyyttä. Valtiosihteeri sulkee ministerin ja virkamiesten suoran yhteyden, mikä on jopa omiaan heikentämään asioita valmistalevien virkamiesten työmotivaatiota.
Tätäkin erikoisemman ongelmakentän muodostavat entiset valtiosihteerit, jotka vaihtuvat, kun hallituksetkin vaihtuvat. Korkeapalkkaisten valtiosihteerien paluu aikaisempiin, vaatimattomampiin tehtäviin on osoittautunut vaikeaksi. Yksi seuraus tästä on ollut, että he ovatkin hakeutuneet uusiin tehtäviin: ”Ovat olleet kehittämässä politiikan liepeillä toimivia, puolueita lähellä olevia ajatuspajoja, konsulttiyrityksiä ja viestintätoimistoja, jotka suorittavat palveluja ministeriöille ja puolueille sekä auttavat liike-elämää yhteyksien solmimisessa hallintoon.”
”Näin on kuin huomaamatta versonut poliittinen aluskasvillisuus, joka on Suomen olosuhteita ajatellen paisunut ylimitoitetuksi”, sanoo Numminen. (Kanava 5/2020)
Kuvaavan esimerkin tästä rikkaruohokasvillisuuden haitallisuudesta antoi se, kun Katri Kulmunia höynäytettiin pahemman kerran hänen erityisavustajansa Kari Jääskeläisen ja konsulttifirman toimesta.
Tuosta yllä olevasta kuvasta tunnen nimeltä Maria Kaisa Aulan. Yleisesti ottaen valtiosihteerit ovat kuitenkin meille ulkopuolisille jokseenkin tuntemattomia. Ennen ne harvat valtiosihteerit olivat kovan luokan nimiä: Holkerin hallituksen jälkeen Esko Ahon valtiosihteerinä oli ensin Pekka Tuomisto ja sitten Timo Relander, Paavo Lipposen valtiosihteerinä oli Raimo Sailas, Matti Vanhasen valtiosihteerinä Risto Volanen ja Jyrki Kataisen valtiosihteerinä Olli-Pekka Heinonen. Nyt kun nopeasti tarkistin, niin kuvassahan on myös Sanna Marinin valtiosihteeri Mikko Koskinen, joka ulkonäöstä päätellen ei ole sama mies kuin Jokereiden paras puolustaja.
kari.naskinen@gmail.com
Samalla nimikkeellä oli kyllä aikaisemmin jo toiminut joitakin ministeriöiden kansliapäällikköjä, mutta he olivat virkamiehiä. Yksi heistä on ollut opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka Kanava-lehden uusimmassa numerossa ihmettelee kovasti nykyistä meininkiä. Numminen itsekin käytti kansainvälisissä yhteyksissä valtiosihteeri-nimikettä, englanniksi Secretary General, saksaksi Staatssekretär ja sosislistimaissa maan tapaan ”ministerin ensimmäinen pysyvä sijainen”. Se oli kuitenkin eri juttu kuin tämä nykyinen.
Kun valtiosihteeristön paisuminen alkoi 2010-luvulla saada kritiikkiä, yritti Juha Sipilä tulla toimeen hieman pienemmällä määrällä, mutta sen jälkeen valtiosihteereiden ja erityisavustajien määrä on kasvanut voimakkaasti. Numminen kirjoittaa nyt, että poliittisten valtiosihteereiden tulo ministeriöihin on aiheuttanut sekavuutta ja päällekkäisyyttä. Valtiosihteeri sulkee ministerin ja virkamiesten suoran yhteyden, mikä on jopa omiaan heikentämään asioita valmistalevien virkamiesten työmotivaatiota.
Tätäkin erikoisemman ongelmakentän muodostavat entiset valtiosihteerit, jotka vaihtuvat, kun hallituksetkin vaihtuvat. Korkeapalkkaisten valtiosihteerien paluu aikaisempiin, vaatimattomampiin tehtäviin on osoittautunut vaikeaksi. Yksi seuraus tästä on ollut, että he ovatkin hakeutuneet uusiin tehtäviin: ”Ovat olleet kehittämässä politiikan liepeillä toimivia, puolueita lähellä olevia ajatuspajoja, konsulttiyrityksiä ja viestintätoimistoja, jotka suorittavat palveluja ministeriöille ja puolueille sekä auttavat liike-elämää yhteyksien solmimisessa hallintoon.”
”Näin on kuin huomaamatta versonut poliittinen aluskasvillisuus, joka on Suomen olosuhteita ajatellen paisunut ylimitoitetuksi”, sanoo Numminen. (Kanava 5/2020)
Kuvaavan esimerkin tästä rikkaruohokasvillisuuden haitallisuudesta antoi se, kun Katri Kulmunia höynäytettiin pahemman kerran hänen erityisavustajansa Kari Jääskeläisen ja konsulttifirman toimesta.
Tuosta yllä olevasta kuvasta tunnen nimeltä Maria Kaisa Aulan. Yleisesti ottaen valtiosihteerit ovat kuitenkin meille ulkopuolisille jokseenkin tuntemattomia. Ennen ne harvat valtiosihteerit olivat kovan luokan nimiä: Holkerin hallituksen jälkeen Esko Ahon valtiosihteerinä oli ensin Pekka Tuomisto ja sitten Timo Relander, Paavo Lipposen valtiosihteerinä oli Raimo Sailas, Matti Vanhasen valtiosihteerinä Risto Volanen ja Jyrki Kataisen valtiosihteerinä Olli-Pekka Heinonen. Nyt kun nopeasti tarkistin, niin kuvassahan on myös Sanna Marinin valtiosihteeri Mikko Koskinen, joka ulkonäöstä päätellen ei ole sama mies kuin Jokereiden paras puolustaja.
kari.naskinen@gmail.com
