Kahdeksas samurai

Japanin samuraikulttuurissa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla muutos. Oikeastaan se loppui kokonaan, sillä keisari Meijin valtakauden aikana 1868 - 1912 Japanissa lopetettiin feodaalijärjestelmä ja samalla alkoi Japanin nousu moderniksi suurvaltioksi. Varsinkin Akira Kurosawan (1910 - 1998) elokuvat ovat tehneet tunnetuksi näitä samuraiaikojen loppuvaiheita, ja yksi hienoimpia elokuvia on myös Yoji Yamadan (s. 1931) Samurai hämyisen illan (2002). Se kertoo köyhtyneestä samuraista Seibei Iguchista, jolla ei enää ollut vakanssia kenenkään isännän soturina ja turvamiehenä. Isojen tulo- ja statuserojen luokkayhteiskunnassa Seibei oli sentään saanut pienipalkkaisen virkamiehen työn klaanin varastossa, jossa hän piti kirjaa kuivatuista kaloista ja muista ruoka-aineista. Velat painoivat ja leskeksi jääneellä Seibeillä oli kotona huolehdittavanaan kaksi pientä lasta ja pahasti dementoitunut aitimuori.

Ajat ovat muutenkin vaikeat. Nälkään kuolleita ihmisiä pannaan jokeen virtaamaan kohti Buddhaa. Lisäksi lohikäärmeen vuoden kansalaissota on vastikään päättynyt ja yhteiskunta on sen jäljiltä hämärän repaleinen. Samuraiden asemakin oli muuttunut, kun heidän tulonsa olivat oleellisesti vähentyneet. Yamadan elokuvassa tilanne kriisiytyy vielä lisää, kun klaanin lääninherra kuolee ja alkaa uusi kamppailu vallasta.

Samuraielokuva ilman taisteluja ei kuitenkaan ole mitään. Seibei on kauan sitten käynyt tunnetun taisteluopettajan koulutuksessa, mutta nyt hän jo vastustaa väkivaltaa. Sitten tulee kuitenkin tilanne, jossa vanhoja taitoja tarvitaan. Seibei lupautuu kaksintaisteluun hyvän tuttavansa sijasta, koska tuttavamies ei sellaisesta mitenkään selviäisi. Kaksintaistelut on Meiji-kaudella jo kielletty, mutta niitä käydään edelleen.

Seibei ei kuitenkaan lähde taisteluun miekan kanssa, vaan ottaa aseekseen vain puukepin, jottei hän vahingossakaan tappaisi vastustajaansa. Seibei voittaa ja siitä tietenkin leviää tieto – voitti kepillä kaksintaistelun, jossa vastustajalla sentään oli miekka.

Klaanien määräyksistä sen sijaan saa tappaa. Jos joku samurai oli tyrinyt kovin pahasti – vaikkapa juopotellut itsensä kelvottomaan kuntoon – klaani voi määrätä näin kelvottoman samurain tekemään harakirin. Tällainen tilanne tulee eteen ja Seibein kaksintaisteluvoitosta tiedon saanut klaanin johto määrää Seibein tappamaan itsemurhasta kieltäytyneen samurain.

Seibei on vielä sen verran hyvissä kirjoissa, että hänellä on oikeus kantaa kahta miekkaa, ja pakko hänen myös on ottaa tappotehtävä vastaan. Jos ei ottaisi, hänellä olisi edessään häätö klaanin alueelta tai muuta vastaavaa. Seibei lähtee. Tapettavan miehen pihalla makaa jo yksi ruumis, joka on tehtävässä epäonnistunut. Seibei onnistuu.

Jos tämä ei olisi värielokuva, sitä voisi hyvin kuvitella vaikka Kurosawan tekemäksi. Se edustaa hienosti sitä esteettisesti ja hiljaisesti kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua etenevää japanilaista kerrontaa, jossa syyt ja seuraukset tulevat taitavasti esille pienin piirroin. Kuvioon kuuluu myös suuri rakkaus, joka vaikuttaa Seibein ratkaisuihin.

Mielenkiintoinen filmografinen historiakin tähän elokuvaan saattaa sisältyä. Yoji Yamada on kokenut ohjaaja, joka ennen tätä elokuvaa oli tunnettu lähinnä B-luokan viihdeleffoista, joita oli tehnyt vuosittain 2-3. Nyt Yamada kuitenkin päätti tehdä läpimurron. Häntä ei kukaan pakottanut ”taide-elokuvan” tekemiseen, mutta jonkinlaiseen Seibein asemaan hänkin itsensä pani – nyt tai ei koskaan. Tulos oli täydellinen: elokuva sai peräti 13 Nippon Akademi -palkintoa ja valittiin Japanin ehdokkaaksi parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Se pääsi viiden parhaan joukkoon, mutta Oscarin sai Denys Arcandin Barbaarien invaasio.

Seibein roolissa Hiroyuki Sanada on mahtava sekä suuresti kärsivänä perheenisänä että miekkailijana. Eikä ole yllättävää, että Sanadan henkilötiedoista paljastuu hänen aloittaneen taistelulajien harrastamisen jo 11-vuotiaana. Tässä elokuvassa Sanada näyttää senkin, miten moniosainen samuraimiekka on. Näyttelijänä hänen ansioluetteloonsa mahtuu myös sellainen erikoisuus, että 1999-2000 hän esiintyi Royal Shakespeare Companyn Kuningas Lear -näytelmässä ja sai siitä Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniapalkinnon.

Kurosawan Ran (1985) perustuu Kuningas Leariin.

kari.naskinen@gmail.com