Pravdassa luki tammikuussa 1973, että Georg
C. Ehrnrooth, Tuure Junnila, Victor Procopé, Kullervo
Rainio ja Veikko
Vennamo olivat käyttäneet
eduskunnan puhujakorokketta
Suomen ulkopoliittisen linjan vastaiseen raivokkaaseen kampanjaan.
Syynä oli, että he olivat vastustaneet Urho Kekkosen
valitsemista presidentiksi
poikkeuslailla, joka oli eduskunnassa hyväksytty äänin 170 - 28.
Fil. tri Kullervo Rainio (93) palaa
noihinkin asioihin juuri ilmestyneessä muistelmakirjassaan Polkuja
ja risteyksiä, jonka
on julkaissut oikeistolainen ajatuspaja Libera. Kirjansa esipuheessa
Rainio kiittää kirjoitustyönsä julkisuuteen saattamisessa
erityisesti fil. tri Riku
Keski-Rauskaa ja
kansanedustaja Elina
Lepomäkeä.
Olivathan
ne Rainion ja muiden poikkeuslain vastustajien puheet rajuja ja
paikoin hauskojakin, kuten Rainiolla, joka puheensa lopussa esitti
arvattavaksi, kuka oli näin sanonut: ”Niitä on sellaisia
periaatteella ratsastavia jääräpäitä, joiden mielestä
perustuslakien pyhyys on tärkeämpi asia kuin kansakunnan onni ja
menestys.” Tuolla hetkellä kuulosti joltakin Kekkosen sanonnalta,
mutta Rainio selvensi,
että oli kuitenkin Hitlerin.
Poikkeuslain hyväksymisen puolesta äänestivät kokonaisuudessaan SDP, Keskustapuolue, SKDL ja SKYP. Vastaan olivat vain SMP ja Kristillinen liitto, ja äänet jakautuivat Kokoomuksessa, RKP:ssa ja LKP:ssä. Kullervo Rainio oli ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka Kokoomuksen sisällä erityisesti Junnilan kanssa vastusti Kekkosen politiikkaa. Toisella vaalikaudellaan Rainio loikkasikin Ehrnroothin perustaman Perustuslaillisen kansanpuolueen eduskuntaryhmään. Kolmatta vaalikautta ei enää tullut Rainion ollessa Ehrnroothin puolueen ehdokkaana 1979.
Rainion tultua valituksi Kokoomuksen kansanedustajaksi 1972 sai puolue 34 paikkaa. Vaikka se antoi vasta neljännen sijan, oli oleellista, että 34 kansanedustajaa riitti juuri estämään perustuslaillisessa järjestyksessä säädettävän lain kiireellisyyden.
”Tämä edellyttää, että ryhmä on yksimielinen, mutta huomasin aikaa myöten, että sitä Kokoomuksen ryhmä oli harvoin”, harmittelee Rainio vieläkin. Yhden porukan muodostivat Kokoomuksen ”remonttimiehet”, jonka jäsenet olivat tärkeysjärjestyksessä Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Antero Salmenkivi, Jouni Mykkänen, Matti Jaatinen, Sinikka Linkomies-Pohjala ja Matti Hokkanen. Heidän sitoutumattomia myötäilijöitään olivat Harri Holkeri, Erkki Huurtamo, Pertti Salolainen ja Elsi Hetemäki-Olander.
Rainio kirjoittaa, että eri leireihin jakaumisessa eivät varsinaisena syynä olleet ideologiset näkemyserot, vaan yksinkertaisesti se, että nuoret kansanedustajat puheenjohtaja Holkeri mukaan luettuna odottivat pääsyä joskus ministereiksi.
”Siksi oli kaikessa myötäiltävä Kekkosta ja kekkosmyönteisiä puolueita. Vain Huurtamo ja Junnila olivat joskus olleet Kokoomuksen ministereinä, Huurtamo Johannes Virolaisen hallituksessa 1964-66 ja Junnila joskus muinaisuudessa 1950-luvun alkupuolella”, kirjoittaa Rainio.
”Tullessani eduskuntaan minulla ei ollut aavistustakaan poliittisesta pommista, jonka pitkä sytyslanka oli sihissyt jo vuodesta 1967, jolloin Kekkonen oli vaaleissa niukkana pitämänsä voiton johdosta turhaantunut ja lausunut, että seuraavissa presidentinvaaleissa hän ei enää suostu ehdokkaaksi.”
Sitten Ahti Karjalainen ehdotti, että jos kuitenkin ”riittävän voimakas ja laaja kansalaismielipide pyytää Kekkosta olemaan vuoden 1974 jälkeenkin käytettävissä, niin häntä pyydettäisiin harkitsemaan tilannetta uudelleen”.
Kekkonen muuttikin mielensä uhrautuvasti: ”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että jatkan presidentintointa vielä maaliskuun 1. päivän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni.”
Avuksi tuli kesällä 1972 EEC-sopimus, joka oli saatu valmiiksi, mutta piti vielä hyväksyä. Virolainen ilmoitti syksyllä Suomenmaassa, että EEC-sopimusta ei voida ratifioida, ellei Kekkosen toimikautta saada jatketuksi. EEC-sopimus oli Kokoomuksellekin erityisen tärkeä, sillä se olisi tiukka side länsimaihin. Kekkonen tuli peliin: hän lupasi, että jos Suomi ratifioi sopimuksen, hän ottaa henkilökohtaisesti vastuun Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden pysymisestä hyvinä. Homma selvä.
Rainio ja kumppanit eivät kuitenkaan luovuttaneet. Tammikuussa 1973 järjestettiin Messuhallissa tilaisuus, jossa puhuivat Ehrnrooth, Junnila, Rainio ja Vennamo. Tilaisuus aloitettiin torvisoittokunnan Jääkärimarssilla ja lehtimiehet pääsivät apajalle: ”Äärioikeisto kiihotti kansaa, Jääkärinmarssi soi sotaisesti, kuulijoina joukko 50-60-vuotiaita pääasiassa ruotsia puhuvia, krimiturkkeihin ja minkkihattuihin pukeutuneita henkilöitä.”
Poikkeuslain käsittely eduskunnassa alkoi ja Helsingin Sanomissa oli neljän palstan otsikko: ”Rainio ryhtyy opposition johtajaksi – Salainen nimilista aseena UKK:ta vastaan.”
Kokoomuksen 34 edustajaa olisivat yksimielisenä ryhmänä voinut estää perustuslain muutoksen, mutta tällaista yksimielisyyttä ei ollut. Lain kolmannessa käsittelyssä Rainio kuuli kekkoslaisten puheissa ”samaa lorinaa kuin aiemminkin”, ja itse hän sanoi: ”Perustuslain kytkeminen jollakin tavalla ulkopoliittiseen linjaan ja perustuslain puoltajien häikäilemätön leimaaminen ulkopoliittisen epäilyttävyyden poltinmerkillä on jyrkästi torjuttava. Se on häpeällistä ja herra pääministerin (Kalevi Sorsa) puheenvuorossa käytettynä se on huolestuttava osoitus asiaperusteiden puutteesta.”
Sorsa oli sanonut, että jos lain vastustajat eivät näitä asioita ymmärrä, heidän taipumuksillaan olisi parempi harrastella jotakin muuta kuin vastuullista valtiollista toimintaa. Sorsa mainitsi äärioikeistolaisen ryhmittymän, joka erilaisin valeverhoin esiintyy.
Niin Kekkonen sai poikkeuslakinsa ja yhdeksän kuukautta myöhemmin lokakuussa 1973 Suomi EEC-sopimuksen. Joulukuussa Rainio sai Suomen Leijonan komentajamerkin, jonka myöntämisasiakirjan oli Urho Kekkonen allekirjoittanut.
”Tutkimattomia ovat Herran tiet ja Kekkosen aatokset”, kommentoi Rainio nyt.
Vuosia myöhemmin yhdessä veteraanikansanedustajien kokoontumisessa silloinen puhemies Johannes Virolainen sanoi puheessaan: ”Me teimme virheen, kun säädimme eduskunnassa se poikkeuslain.” Siihen Rainio oli huudahtanut: ”Ketkä me?”
kari.naskinen@gmail.com
Poikkeuslain hyväksymisen puolesta äänestivät kokonaisuudessaan SDP, Keskustapuolue, SKDL ja SKYP. Vastaan olivat vain SMP ja Kristillinen liitto, ja äänet jakautuivat Kokoomuksessa, RKP:ssa ja LKP:ssä. Kullervo Rainio oli ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka Kokoomuksen sisällä erityisesti Junnilan kanssa vastusti Kekkosen politiikkaa. Toisella vaalikaudellaan Rainio loikkasikin Ehrnroothin perustaman Perustuslaillisen kansanpuolueen eduskuntaryhmään. Kolmatta vaalikautta ei enää tullut Rainion ollessa Ehrnroothin puolueen ehdokkaana 1979.
Rainion tultua valituksi Kokoomuksen kansanedustajaksi 1972 sai puolue 34 paikkaa. Vaikka se antoi vasta neljännen sijan, oli oleellista, että 34 kansanedustajaa riitti juuri estämään perustuslaillisessa järjestyksessä säädettävän lain kiireellisyyden.
”Tämä edellyttää, että ryhmä on yksimielinen, mutta huomasin aikaa myöten, että sitä Kokoomuksen ryhmä oli harvoin”, harmittelee Rainio vieläkin. Yhden porukan muodostivat Kokoomuksen ”remonttimiehet”, jonka jäsenet olivat tärkeysjärjestyksessä Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Antero Salmenkivi, Jouni Mykkänen, Matti Jaatinen, Sinikka Linkomies-Pohjala ja Matti Hokkanen. Heidän sitoutumattomia myötäilijöitään olivat Harri Holkeri, Erkki Huurtamo, Pertti Salolainen ja Elsi Hetemäki-Olander.
Rainio kirjoittaa, että eri leireihin jakaumisessa eivät varsinaisena syynä olleet ideologiset näkemyserot, vaan yksinkertaisesti se, että nuoret kansanedustajat puheenjohtaja Holkeri mukaan luettuna odottivat pääsyä joskus ministereiksi.
”Siksi oli kaikessa myötäiltävä Kekkosta ja kekkosmyönteisiä puolueita. Vain Huurtamo ja Junnila olivat joskus olleet Kokoomuksen ministereinä, Huurtamo Johannes Virolaisen hallituksessa 1964-66 ja Junnila joskus muinaisuudessa 1950-luvun alkupuolella”, kirjoittaa Rainio.
”Tullessani eduskuntaan minulla ei ollut aavistustakaan poliittisesta pommista, jonka pitkä sytyslanka oli sihissyt jo vuodesta 1967, jolloin Kekkonen oli vaaleissa niukkana pitämänsä voiton johdosta turhaantunut ja lausunut, että seuraavissa presidentinvaaleissa hän ei enää suostu ehdokkaaksi.”
Sitten Ahti Karjalainen ehdotti, että jos kuitenkin ”riittävän voimakas ja laaja kansalaismielipide pyytää Kekkosta olemaan vuoden 1974 jälkeenkin käytettävissä, niin häntä pyydettäisiin harkitsemaan tilannetta uudelleen”.
Kekkonen muuttikin mielensä uhrautuvasti: ”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että jatkan presidentintointa vielä maaliskuun 1. päivän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni.”
Avuksi tuli kesällä 1972 EEC-sopimus, joka oli saatu valmiiksi, mutta piti vielä hyväksyä. Virolainen ilmoitti syksyllä Suomenmaassa, että EEC-sopimusta ei voida ratifioida, ellei Kekkosen toimikautta saada jatketuksi. EEC-sopimus oli Kokoomuksellekin erityisen tärkeä, sillä se olisi tiukka side länsimaihin. Kekkonen tuli peliin: hän lupasi, että jos Suomi ratifioi sopimuksen, hän ottaa henkilökohtaisesti vastuun Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden pysymisestä hyvinä. Homma selvä.
Rainio ja kumppanit eivät kuitenkaan luovuttaneet. Tammikuussa 1973 järjestettiin Messuhallissa tilaisuus, jossa puhuivat Ehrnrooth, Junnila, Rainio ja Vennamo. Tilaisuus aloitettiin torvisoittokunnan Jääkärimarssilla ja lehtimiehet pääsivät apajalle: ”Äärioikeisto kiihotti kansaa, Jääkärinmarssi soi sotaisesti, kuulijoina joukko 50-60-vuotiaita pääasiassa ruotsia puhuvia, krimiturkkeihin ja minkkihattuihin pukeutuneita henkilöitä.”
Poikkeuslain käsittely eduskunnassa alkoi ja Helsingin Sanomissa oli neljän palstan otsikko: ”Rainio ryhtyy opposition johtajaksi – Salainen nimilista aseena UKK:ta vastaan.”
Kokoomuksen 34 edustajaa olisivat yksimielisenä ryhmänä voinut estää perustuslain muutoksen, mutta tällaista yksimielisyyttä ei ollut. Lain kolmannessa käsittelyssä Rainio kuuli kekkoslaisten puheissa ”samaa lorinaa kuin aiemminkin”, ja itse hän sanoi: ”Perustuslain kytkeminen jollakin tavalla ulkopoliittiseen linjaan ja perustuslain puoltajien häikäilemätön leimaaminen ulkopoliittisen epäilyttävyyden poltinmerkillä on jyrkästi torjuttava. Se on häpeällistä ja herra pääministerin (Kalevi Sorsa) puheenvuorossa käytettynä se on huolestuttava osoitus asiaperusteiden puutteesta.”
Sorsa oli sanonut, että jos lain vastustajat eivät näitä asioita ymmärrä, heidän taipumuksillaan olisi parempi harrastella jotakin muuta kuin vastuullista valtiollista toimintaa. Sorsa mainitsi äärioikeistolaisen ryhmittymän, joka erilaisin valeverhoin esiintyy.
Niin Kekkonen sai poikkeuslakinsa ja yhdeksän kuukautta myöhemmin lokakuussa 1973 Suomi EEC-sopimuksen. Joulukuussa Rainio sai Suomen Leijonan komentajamerkin, jonka myöntämisasiakirjan oli Urho Kekkonen allekirjoittanut.
”Tutkimattomia ovat Herran tiet ja Kekkosen aatokset”, kommentoi Rainio nyt.
Vuosia myöhemmin yhdessä veteraanikansanedustajien kokoontumisessa silloinen puhemies Johannes Virolainen sanoi puheessaan: ”Me teimme virheen, kun säädimme eduskunnassa se poikkeuslain.” Siihen Rainio oli huudahtanut: ”Ketkä me?”
kari.naskinen@gmail.com