Hiljaa virtasi Don, Venäjä ei

”Vanhan suomalaisen viisauden mukaan kasakka vie kaiken mikä irti lähtee”, on Sauli Niinistö varoittanut amerikkalaisia jo kahteen kertaan. Tästä kasakoiden tavasta on yhtenä painettuna todisteena kasakkakirjailija Mihail Sholohovin Hiljaa virtaa Don (1928-40). Siinä kaksi kasakkasotilasta keskustelevat ensimmäisen maailmasodan aikana lähellä Itävallan rajaa:

- Meikäläinen ei voi hyvin, jollei näpistä jotakin.
- Mikä tahansa tavara takertuu kasakkaan.

Eri sodista kertovissa kirjoissa tällaista henkeä on kaikkien muidenkin maiden sotilailla – kuitenkin ainoina poikkeuksina suomalaiset sotilaat, jotka eivät esimerkiksi Itä-Karjalaa valoittaessaan varastaneet mukaansa pienintäkään matkamuistoa.

Kasakoista varoittaessaan Niinistö jätti sanomatta, että ovat myös kovia häntäheikkejä ja vielä kovempia ottamaan votkaa. Yhden railakkaan ryyppyillan aikana tulee puhetta naisista:

- Sinun pitäisi mennä naimisiin, hyvä naapuri.
- Mitä te puhutte? Mihin minä vanhan panen?
- Vanhan… Mitäpä vanhasta… Luuletko ettei vanhaakin voi käyttää? Eukko on kuin tamma; ajat niin kauan kuin hampaat suussa ovat tallella… Jos ei vanha kelpaa, me etsimme sinulle nuoren.

Pelotonta, hurjaa porukkaa kasakat ovat. Haavanhoitokin sujuu rintamalla omin keinoin: ”Tshubatyi otti kiväärinpanoksen, väänsi luodin irti ja karisti ruudin kouraansa. Koshevoi irrotti sapelinkärjellä katonrajasta hämähäkinseittiä ja antoi Tshubatyille. Hämähäkinseitin ja ruudin hän sotki yhteen ja pureskeli kauan suussaan. Tällä sakealla limaisella taikinalla hän voiteli Melehovin vertatihkuvan haavan. Kolmen vuorokauden kuluttua se olisi ihan terve.”

Parranajokin tapahtuu omaperäisesti, mutta hieman kipua tuottavalla tavalla: ”Parta sytytettiin tulitikulla palamaan, ja sillä hetkellä kun karvoja nuoleskeleva liekki alkoi koskettaa ihoa, kasvoja siveltiin märällä pyyheliinalla.”

Se sota meni vielä jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä tsaarin armeijassa, jossa kasakkarykmentti taisteli vihollista vastaan siinä missä muutkin venäläiset. Jonkinlaista tyytymättömyyttäkin kuitenkin jo ilmeni - ”tsaari on tyhjäntoimittaja, herrojen voitot sodasta kasvavat, sotamiesten ruumiit maassa maatuvat. Tehtailija herkut ja viinat suuhunsa lappaa, sotamies täitä tappaa”.

Vänrikki Ilja Buntshuk oli jo 1915 saanut käsiinsä kirjoituksia, joissa mainittiin mm. proletariaatin diktatuuri. Myös Karl Marxin joku ottaa esille. Varsinainen kahtiajako tapahtui sitten, kun Venäjällä oli alkanut vallankumous. Ylä-Donin piirikuntien vähävaraiset rintamakasakat menivät bolshevikkien joukkoihin ja alisten piirikuntien kasakat taistelivat heitä vastaan. Sholohov kertoo hyvin siitä sekavasta tilanteesta, mihin 1917 jouduttiin. Tavalliset kasakkaäijät ja -akat olivat ihmeissään, kun ei kunnolla tiennyt, keitä ne päälle tulevat joukot oikein olivat, bolshevikkeja, kommunisteja, punaisia, uuden hallituksen joukkoja – ja mitä tämä kaikki tarkoitti, kun ne meidän elämää tulivat sekoittamaan.

Kun me kaikki tiedämme hyvin vallankumouksen Pietarissa, niin Sholohov kuvaa nimenomaan sitä seurannutta viiden vuoden jaksoa, jolloin kansalaissotaa (grazdanskaja voina) käytiin, ennen kuin lopullinen neuvostojen maa oli saatu jonkinlaiseen järjestykseen. Se oli asetelmaltaan mutkikas, kun punaisten ja valkoisten raja hajotti perheitä ja kun vihanpito ulottui myös siviileihin. Kirjan päähenkilö Grigori Melehovkin vaihtaa puolta kaksi kertaa, mikä kuvastaa paljon sekasortoista tilannetta. Naisiakin Grigorilla on kaksi, ja suuri rakkausromaanikin tämä kirja on. (Kuva on Sergei Gerasimovin ohjaamasta elokuvasta 1957 ja senkin mukaan Grigorin valitsema Aksinja on vetävämpi mimmi kuin Natalia, vaikka Aksinja pitääkin viedä tämän aviomieheltä.)

Mihail Sholohov oli syntyperäisen kasakan poika, meni sisällissodan aikana bolshevikkien puolelle, liittyi puolueeseen 1932, sai sosialistisen työn sankarin arvonimen, Leninin ja Stalinin palkinnot sekä 1965 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hiljaa virtaa Don ei kuitenkaan ole mitenkään punaiseksi värittynyt. Siinä molempien puolien hirmuteot teloituksineen ja muine karkeuksineen esitetään tasaisen pahoina puolin ja toisin. Kannanottoihin ei Sholohov lähtenyt.

Toisesta suuresta venäläisesttä sotakirjasta, Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta poiketen Sholohov kuvaa taisteluja pääasiassa yksilöiden kannalta. Kun Tolstoi esittelee suuria strategisia järjestyksiä ja taktiikoita, Sholohov kuvaa yksityiskoihtaisesti vaikkapa sitä, kun Grigori Melehov halkaisee vastustajan sapelillaan solisluusta vinottain alas vyötäröön. Tolstoin sotakuvaus on mielenkiintoisempi.

VAPAAHERRA FREEDERICKSZ

Venäjän historiaa käsittelevissä kirjoissa on melkein aina myös suomalaisia. Sholohovin 1600-sivuisessa eepoksessa saa maininnan kreivi, vapaaherra Woldemar Freedericksz, joka istuu umpiautossa valtansa jo menettäneen Nikolai II:n rinnalla. Freedericksz syntyi Pietarissa 1838 ja oli hoviministerinä Nikolai II:n aikana. Kansalaisuudeltaan hän oli suomalainen ja ritarihuoneen jäsenkin. Suomeen hän pääsi aivan laillista tietä 1923 ja kuoli Kauniaisissa 1927.

Mannerheimia ei tällä kertaa mainita, mutta kun tietokirjallisuudesta tutkailin Sholohovin kirjan todellisten henkilöiden tietoja, näkyi Mannerheim olleen kesällä 1916 samoissa taisteluissa eversti Aleksei Kaledinin kanssa. Kaledin komensi sitä kasakkarykmenttiä, johon Grigori Melehov kuului.

Pertti Luntisen kirjassa Sota Venäjällä – Venäjä sodassa (SKS, 2008) kerrotaan Venäjän hyökkäyksestä Romanian rajalla, eikä se mennyt niin kuin olisi pitänyt: ”Kaledin jarrutti toisten edelle pyrkiviä armeijakuntia hitaampien tasalle. Ratsuväkeä ei osattu panna takaa-ajoon, ja 12. ratsuväkidivisioonan komentaja Mannerheim pyysi esikunnasta lupaa takaa-ajoon, vaikka olisi pitänyt mennä kyselemättä.”

Donilla on myös Singer-ompelukoneita myyvä Josif Stockman, mutta koska sukunimessä on vain yksi n-kirjain, ei taida olla sukua meille tutummalle Stockmannille. Huonosti kävi kuitenkin Singer-kauppiaallekin, joka tuli ammutuksi sen jälkeen, kun oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.

DON

”Synnyinseutuni! Tuima tuuli riuhtoo lauman tammojen ja oriitten harjoja. Hevoset korskuvat ja hengittävät suolankirpeitä tuoksuja, hirnuvat huulet auki tuntien tuulen ja auringon sivumaun. Aro, kotiseutuni, Donin matalan taivaan alla! Polveilevia rotkoja, kuivuneita notkoja, punasavisia rinteitä, sulkaheinää kasvavaa rannatonta väljyyttä, kurgaanit viisaanvaiteliaina varjelemassa haudattua kasakkamainetta… Kumarran syvään ja suutelen rakastavana poikana sinun suolatonta maatasi, sinä Donin kasakkain kuumasta verestä kostunut aro!”

kari.naskinen@gmail.com