Leningrad
oli Saksan piirittämänä syksystä 1941 tammikuulle 1944, lähes
900
päivää. Tuona aikana kaupungissa kuoli 700 000 ihmistä
sairauksiin, nälkään, kylmyyteen, ehkä enemmänkin. Taas on
aiheesta tehty elokuva, joka nyt kertoo Laatokkaa pitkin kulkeneesta
”elämän tiestä”. Se oli ainoa henkireikä saksalaisten
saartorenkaasta ulos.
Aleksei Kozlovin ohjaama Leningradin pelastus (Спасти Ленинград, 2019) ei ole kovin dokumentaarinen, mutta kertoo havainnollisesti pitkään jatkuneen tilanteen vaikeudesta. Elämän tie oli ainoa huolto- ja pelastusreitti, joka yhdisti Leningradin muuhun Neuvostoliittoon. Se kulki ensin rautatietä pitkin Leningradista Laatokan lounaisrannalle, josta kahdesta eri kohtaa päästiin avoveden aikana seilaamaan Karjalankannaksen länsirannalla sijaitsevaan Osinovetsin satamaan. Vastaavasti talvella johti Kobonasta ja Novaja Ladogasta Vaganovoon ja Kokkorevoon 30 kilometrin pituinen jäätie. Näitä väyliä pitkin pystyttiin Leningradista evakuoimaan 1,5 miljoonaa ihmistä, ja toiseen suuntaan reittiä käyttäen saatiin Leningradiin ruokaa ja myös sotilaallista apua.
Aleksei Kozlovin ohjaama Leningradin pelastus (Спасти Ленинград, 2019) ei ole kovin dokumentaarinen, mutta kertoo havainnollisesti pitkään jatkuneen tilanteen vaikeudesta. Elämän tie oli ainoa huolto- ja pelastusreitti, joka yhdisti Leningradin muuhun Neuvostoliittoon. Se kulki ensin rautatietä pitkin Leningradista Laatokan lounaisrannalle, josta kahdesta eri kohtaa päästiin avoveden aikana seilaamaan Karjalankannaksen länsirannalla sijaitsevaan Osinovetsin satamaan. Vastaavasti talvella johti Kobonasta ja Novaja Ladogasta Vaganovoon ja Kokkorevoon 30 kilometrin pituinen jäätie. Näitä väyliä pitkin pystyttiin Leningradista evakuoimaan 1,5 miljoonaa ihmistä, ja toiseen suuntaan reittiä käyttäen saatiin Leningradiin ruokaa ja myös sotilaallista apua.
Elokuva keskittyy yhteen matkaan, jossa iso proomu on hinauksessa kohti pelastusta. Mukana ovat nuoret rakastavaiset Kostja ja Nastja, jotka muiden evakuoitavien kanssa joutuvat pahaan pinteeseen, kun kaksi saksalaista hävittäjää alkaa tulittaa proomua. Lisäksi nousee myrsky, joka riepottelee proomua pahemman kerran.
Suuri isänmaallinen sota vaatii uhrinsa, mutta urheasti kamppaillen Kostja ja Nastja tietenkin selviävät. Oman juonteensa tarinaan tuo se, että Nastjan isä on Leningradissa jo ennen näitä tapahtumia julistettu kansan viholliseksi. Vähältä pitää, ettei Nastjakin jää jumiin Leningradiin, mutta hän karkaa äitinsä luota ja onnistuu sotilaana olevan Kostjan avulla keplottelemaan proomuun.
Mikään suuri sotaelokuva tämä ei ole, mutta Venäjällä se on saanut hyvän vastaanoton. Romantiikkaa ja urheutta.
Elämän tien varrella on nykyisin monta muistomerkkiä, ja Osinovetsissä on asiaa käsittelevä museo. Vuonna 2014 nostettiin Laatokan pohjasta GAZ-kuorma-auto, joka kunnostettuna nostettiin Kobonassa jalustalle Voitonpäivään mennessä.
Suomen osuudesta Leningradin piiritykseen on edelleen erilaisia käsityksiä. Elokuvassa ei tämä asia ole esillä. Varsinaisesti Suomi ei piiritykseen osallistunut, mutta Elämän tien liikennettä suomalaisetkin yrittivät jonkin verran häiritä. Ainakin yhden huoltoproomun onnistui suomalais-saksalais-italialainen laivasto-osasto K joka tapauksessa upottamaan. K oli perustettu keväällä 1942 Mannerheimin käskyllä ja sen komentajana toimi komentajakapteeni Kalervo Kijanen. K:n vahvuuteen kuului mm. neljä saksalaista miinavenettä, neljä italialaista moottoritorpedovenettä ja suomalainen moottoritorpedovene Sisu. Lisäksi Laatokalla toimi Luftwaffen taistelulauttoja, jotka muun kaluston lisäksi kuuluivat natsien Einsatzstab Fähre Ostiin (EFO) johtajanaan everstiluutnantti Friz Siebel.
kari.naskinen@gmail.com
