Maanantai-iltana ehdin katsoa viimeisen
elokuvan ennen teatterin sulkemista koronaviruksen takia. Ken
Loachin Maa ja vapaus (1995)
kuvaa sitä surkuhupaisaa tilannetta, jossa Espanjan sisällissota
ainakin osittain ratkesi tasavaltalaisten ja vasemmistolaisten
sisäisiin riitoihin. Kenraali Francisco
Francon johtamat
ja paremmin organisoidut joukot joutuivat silti taistelemaan melkein
kolme vuotta, ennen kuin Franco sai voiton diktatuurilleen.
Elokuva tuo havainnollisesti esille vastapuolen sekavan koostumuksen. Mukana oli talonpoikia, anarkisteja, kommunisteja, sosialisteja, liberaaleja, kansanmiliisejä ja mitä lie muitakin. Kun kommunistit vielä jakautuivat marxilaisiin, trotskilaisiin ja stalinisteihin, niin sekameteli oli valmis. Joku huutaa kurkku suorana ”alas Stalin, eläköön vapaus” ja toinen punikki pamauttaa tussarilla kuoliaaksi.
Elokuvan päähenkilö on englantilainen David Carr, joka on saanut tarpeekseen työttömyydestään Manchesterissa. Hän on kommunistisen puolueen jäsen ja haluaa lähteä auttamaan tovereita Espanjaan. Laivalla sinne pääsee, ja Espanjassa vastaanotto on lämmin, kun junassakin saa matkustaa rautatieläisten ammattiliiton päätöksellä ilmaiseksi, jos on matkalla taisteluihin.
Carr liittyy maailmanvallankumousta tavoittelevien trotskilaisten P.O.U.M-järjestöön, jossa on muitakin ulkomaalaisia. Suomalaisista ei elokuvassa mainita, mutta täältäkin sinne miehiä lähti kymmenittäin. Muutama suomalainen kävi myös Francon puolella sotimassa.
Carr saa kuitenkin karvaasti kokea tasavaltalaisten sisäiset riidat. Kun Carr näkee, että kommareiden eripura heikentää mahdollisuuksia tuhota fasismia, hän repii puolueen jäsenkirjan. Aatteensa hän kuitenkin säilyttää ja tuo mukanaan Manchesteriin kourallisen Aragonian maata, ja elokuvan lopussa Carrin hautajaisissa lapsenlapsi heittää tämän soran arkun päälle ja nostaa kätensä nyrkissä pystyyn.
Elokuva perustuu löyhästi George Orwellin sotareportaasiin Katalonia, Katalonia (1938). Myös Orwell kuului P.O.U.M.:n miliisijoukkoihin, mutta pakeni Espanjasta puolentoista vuoden kuluttua kommunistien sisäisten riitojen takia. Loachin elokuva on harvinaisuus tästä aiheesta, eikä sitä Suomessakaan ole varsinaisesti esitetty kuin joillakin filmifestivaaleilla ja muissa erikoisesityksissä, kuten eilenkin.
Elokuva tuo havainnollisesti esille vastapuolen sekavan koostumuksen. Mukana oli talonpoikia, anarkisteja, kommunisteja, sosialisteja, liberaaleja, kansanmiliisejä ja mitä lie muitakin. Kun kommunistit vielä jakautuivat marxilaisiin, trotskilaisiin ja stalinisteihin, niin sekameteli oli valmis. Joku huutaa kurkku suorana ”alas Stalin, eläköön vapaus” ja toinen punikki pamauttaa tussarilla kuoliaaksi.
Elokuvan päähenkilö on englantilainen David Carr, joka on saanut tarpeekseen työttömyydestään Manchesterissa. Hän on kommunistisen puolueen jäsen ja haluaa lähteä auttamaan tovereita Espanjaan. Laivalla sinne pääsee, ja Espanjassa vastaanotto on lämmin, kun junassakin saa matkustaa rautatieläisten ammattiliiton päätöksellä ilmaiseksi, jos on matkalla taisteluihin.
Carr liittyy maailmanvallankumousta tavoittelevien trotskilaisten P.O.U.M-järjestöön, jossa on muitakin ulkomaalaisia. Suomalaisista ei elokuvassa mainita, mutta täältäkin sinne miehiä lähti kymmenittäin. Muutama suomalainen kävi myös Francon puolella sotimassa.
Carr saa kuitenkin karvaasti kokea tasavaltalaisten sisäiset riidat. Kun Carr näkee, että kommareiden eripura heikentää mahdollisuuksia tuhota fasismia, hän repii puolueen jäsenkirjan. Aatteensa hän kuitenkin säilyttää ja tuo mukanaan Manchesteriin kourallisen Aragonian maata, ja elokuvan lopussa Carrin hautajaisissa lapsenlapsi heittää tämän soran arkun päälle ja nostaa kätensä nyrkissä pystyyn.
Elokuva perustuu löyhästi George Orwellin sotareportaasiin Katalonia, Katalonia (1938). Myös Orwell kuului P.O.U.M.:n miliisijoukkoihin, mutta pakeni Espanjasta puolentoista vuoden kuluttua kommunistien sisäisten riitojen takia. Loachin elokuva on harvinaisuus tästä aiheesta, eikä sitä Suomessakaan ole varsinaisesti esitetty kuin joillakin filmifestivaaleilla ja muissa erikoisesityksissä, kuten eilenkin.
Espanjan sisällissodasta on melko vähän tehty fiktioelokuvia. Tunnetuin on tietenkin Ernest Hemingway -filmatisointi Kenelle kellot soivat (1943), ja viime vuosina on kahdessa tv:n sarjaelokuvassa sivuttu aihetta. Maa ja vapaus on kuitenkin aivan toista maata, se kertoo ankarasti siitä vaikeasta asetelmasta, joka espanjalaisessa yhteiskunnassa tuolloin vallitsi. Ken Loach (s. 1936) on vakaumuksellinen kommunisti, jonka elokuvat luokkakantaisen nyky-Englannin epäkohdista ovat tuttuja. Hänellekin oli varmaan katkeraa huomata, että Espanjassa 1930-luvulla työväenluokka ei saanut voimiaan yhdistetyksi.
Euroopan elokuva-akatemia valitsi Maan ja vapauden vuoden 1995 parhaaksi elokuvaksi. Se ei ole ensisijaisesti sotaelokuva, vaan kuvaus nimenomaan niistä ristiriidoista. Puhutaan paljon ja suunnitellaan uudenlaista tulevaisuutta, kollektivisointia ja muuta. Romantiikkaakin on mukana, koska taistelujoukoissa on pari naistakin.
kari.naskinen@gmail.com
