Kirjastot ovat nyt kiinni, mutta entä jos
kirjakaupatkin? Aina voisi tietenkin ottaa omasta hyllystä jo
luettuja kirjoja, ja monet lukevat uusia kirjoja jo internetistä.
Rax Rinnekangas teki
elokuvan Maailman
viimeinen kirjakauppa (2017),
johon yhden sysäyksen hänelle oli antanut Francois
Truffautin Fahrenheit
451 (1953).
Rinnekankaan elokuvassa ei kukaan polta kirjoja, mutta tilanne on
henkisesti niin ankea, että hän näkee ainoaksi mahdollisuudeksi
perustaa
kirjakauppa laatukirjallisuuden pelastamiseksi.
Rinnekangas luonnehtii Maailman viimeistä kirjakauppaa dokumenttielokuvaksi. Ei kirjakauppaa silti rakenneta, eikä edes kunnolla suunnitella. Sen verran ideaa on, että sinne pitäisi saada 7000 kirjaa, ja näyttää siltä, että kirjakaupan sijainti olisi jollakin aavikoituneella syrjäseudulla Espanjassa. Taikavarvulla kyllä tutkitaan tarvittavan vesisuonenkin paikkaa, mutta siihen se jää. Ei silti hätää, olkoon dokumenttia tai mitä tahansa, niin tämä kirjallisuusfilosofinen elokuva toimii. Mukana on neljä kirjallisuutta rakastavaa ihmistä, jotka puhuvat ja puhuvat, ja ovat vakavasti huolissaan.
Käsikirjoituskin on Rinnekankaan, mutta luultavasti runsaassa puhumisessa on paljon myös elokuvan henkilöiden omaa ajattelua. Sikäli elokuva ei fiktio olekaan, että sen henkilöt esittävät itseään: näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ranskasta suomeen kirjoja kääntävä Kaisa Kukkola, espanjalainen kuvataiteilija-näyttelijä Nacho Angulo ja saksalainen näyttelijä Boris Koneczney – kolme muskettisoturia ja rouva Bonacieux (kuvan varjomiekkailukohtauksessa Björkman ja Koneczney). Tämä porukka matkustaa pakettiautolla kohti sitä kirjakaupan suunniteltua toteutuspaikkaa ja pohtivat kirjallisuuden tilaa nykymaailmassa.
Keskustelusta ei ole kysymys, vaan oikeastaan kunkin henkilön monologeista, sillä he eivät ymmärrä kaikkien toistensa kieliä. Tämäkin liittyy oleellisena asiaan sikäli, että näin korostuu kirjojen kääntämisen merkitys. Luonnollisesti on paljon puhetta kirjailijoista, joista erikseen nousevat väliotsikkoinakin esille Dante Alighieri, Bernardo Atxaga, Hermann Broch, Fjodor Dostojevski, Novalis ja Walt Whitman.
Rinnekankaan selvästi oma harmitus koskee sitä markkinatalouden ja viihdeteollisuuden kompusta, jonka päätehtävä on tuottaa lukijoista kuluttajiksi muuttuneille ihmisille teollista Hauskaa. Hän ei voi ymmärtää, että kirjallisuus ja elokuvat pyörivät nykyisin väkivallan ja seksin ympärillä. Yhdessä haastattelussa Rinnekangas kertoi ranskalaisen kirjankustantajansa sanoneen, että siellä Keski-Euroopassa luetaan mielellään nordic noir -kirjoja, koska heistä on kiva kokea kuinka huonosti siellä pohjoisessa nukkekodissa menee.
Rinnekangas luonnehtii Maailman viimeistä kirjakauppaa dokumenttielokuvaksi. Ei kirjakauppaa silti rakenneta, eikä edes kunnolla suunnitella. Sen verran ideaa on, että sinne pitäisi saada 7000 kirjaa, ja näyttää siltä, että kirjakaupan sijainti olisi jollakin aavikoituneella syrjäseudulla Espanjassa. Taikavarvulla kyllä tutkitaan tarvittavan vesisuonenkin paikkaa, mutta siihen se jää. Ei silti hätää, olkoon dokumenttia tai mitä tahansa, niin tämä kirjallisuusfilosofinen elokuva toimii. Mukana on neljä kirjallisuutta rakastavaa ihmistä, jotka puhuvat ja puhuvat, ja ovat vakavasti huolissaan.
Käsikirjoituskin on Rinnekankaan, mutta luultavasti runsaassa puhumisessa on paljon myös elokuvan henkilöiden omaa ajattelua. Sikäli elokuva ei fiktio olekaan, että sen henkilöt esittävät itseään: näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ranskasta suomeen kirjoja kääntävä Kaisa Kukkola, espanjalainen kuvataiteilija-näyttelijä Nacho Angulo ja saksalainen näyttelijä Boris Koneczney – kolme muskettisoturia ja rouva Bonacieux (kuvan varjomiekkailukohtauksessa Björkman ja Koneczney). Tämä porukka matkustaa pakettiautolla kohti sitä kirjakaupan suunniteltua toteutuspaikkaa ja pohtivat kirjallisuuden tilaa nykymaailmassa.
Keskustelusta ei ole kysymys, vaan oikeastaan kunkin henkilön monologeista, sillä he eivät ymmärrä kaikkien toistensa kieliä. Tämäkin liittyy oleellisena asiaan sikäli, että näin korostuu kirjojen kääntämisen merkitys. Luonnollisesti on paljon puhetta kirjailijoista, joista erikseen nousevat väliotsikkoinakin esille Dante Alighieri, Bernardo Atxaga, Hermann Broch, Fjodor Dostojevski, Novalis ja Walt Whitman.
Rinnekankaan selvästi oma harmitus koskee sitä markkinatalouden ja viihdeteollisuuden kompusta, jonka päätehtävä on tuottaa lukijoista kuluttajiksi muuttuneille ihmisille teollista Hauskaa. Hän ei voi ymmärtää, että kirjallisuus ja elokuvat pyörivät nykyisin väkivallan ja seksin ympärillä. Yhdessä haastattelussa Rinnekangas kertoi ranskalaisen kirjankustantajansa sanoneen, että siellä Keski-Euroopassa luetaan mielellään nordic noir -kirjoja, koska heistä on kiva kokea kuinka huonosti siellä pohjoisessa nukkekodissa menee.
Entä koronavirus? Elokuvassa Björkman sanoo, että kirja on auttanut enemmän kuin muiden neuvot ja apteekin lääkkeet. Lisäksi kirjoista voi etsiä ja löytää vastauksiin isompiinkin kysymyksiin. Miksi elämme? Mitä elämällä pitäisi tehdä?
Björkman on niitä taiteilijoita, jotka Kalle Holmbergia ”seuraten” ovat löytäneet hiljaisuuden ja aikaa elämän peruskysymysten selvittämiseen Valamon luostarissa. Kesäkuussa 2020 Björkman on taas Valamossa, jossa hän luennoi hiljaisuuden taiteilijoita käsittelevällä kurssilla. Holmbergin ”komennosta” Rinnekangaskin vietti kaksi viikkoa Valamon retriitissä ja luki Karamazovin veljekset kolmeen kertaan ja alleviivaten.
kari.naskinen@gmail.com
