Euroopan lähihistoriasta on tehty monta sellaista elokuvaa, joita voidaan sekä
niiden laajuuden että käsittelytavan perusteella sanoa eepoksiksi. Tutuimpia
ovat tietenkin Edvin Laineen ja Timo Koivusalon Pohjantähti-elokuvat. Italian viime vuosisadasta kertova
suurelokuva on Bernardo Bertoluccin 1900, ja suurimittaisin on Edgar Reitzin saksalainen kronikka Kotiseutu. Nyt kun olen juuri katsonut
neljä Theo Angelopouloksen (1935 -
2012) elokuvaa, nousee tämä
kreikkalainen historioitsija ja esteetikko aivan kärkeen näiden menneisyyden
muistia parantavien teosten joukossa. Angelopoulos poikkeaa edellä mainituista siinä, että hän käsittelee elokuvissaan 1900-lukua sen loppuaiheisiin asti.
Angelopoulos kuvaa lähinnä Kreikkaa ja koko Balkania, mutta keskeneräiseksi jääneen
trilogian toinen osa I skoni tou hronou
(The Dust of Time) laajenee koko Euroopan myrskyisen vuosisadan
kertomukseksi. Se valmistui 2008, mutta kun Angelopoulos kuoli tapaturmaisesti
2012, jäi trilogian viimeinen osa tekemättä.
Angelopoulos teki muitakin suurimittaisia elokuvia, joita kaikkia en ole
nähnyt, mutta tämä on joka tapauksessa mestariteos. Trilogian ensimmäinen osa To livadi pou dakryzei (The Weeping Meadow) alkaa
vuodesta 1919, kun Odessasta saapuu kreikanjuutalaisia Thessalonokiin. Kuva on
tästä elokuvasta hautajaissaatosta Thermaikóslahdella. Vesi on Angelopoulokselle tärkeä elementti. Se on elämän alku, mutta myös loppu, kun tässä elokuvassa tulva pyyhkii alleen koko kylän. Milloin vesi jättää alleen kaiken muunkin?
Kakkososa alkaa vuodesta 1953, kun nykyisen Kazakstanin alueella olevan
Temirtaun kaupungin asukkaita kokoontuu aukiolle kuulemaan tiedonantoa Stalinin kuolemasta. Siihen ei
kuitenkaan Stalinin leirijärjestelmä Siperiassa lopu, vaan rakastavaiset Spyros
ja Eleni otetaan kiinni ja viedään sinne jonnekin. Lopulta heidän historiansa
päättyy uudenvuodenaattona 1999.
Myös Angelopoulos käy historian suuria mullistuksia läpi yhden perheen ja suvun
näkökannalta. Kakkososan loppukuvissa Spyros juoksee löytämänsä
tyttärentyttären kanssa Brandenburgin portin luona. Valkoista lunta hiljaa
leijailee ja pientä toivoa taas on.
Eleni ei ole Angelopouloksen elokuvissa mikä tahansa nimi. Hänen elokuviensa
säveltäjä on Eleni Karaindrou, jonka
musiikki on aina kauniin surullista. Lauantain
toivotuissakin hänen sävellyksiään on joskus kuultu.
Paljon ei iloista meininkiä Angelopouloksen elokuviin mahdu. Niissä ei Melina Mercouri pulahtele Egeanmereen,
eikä rannalla tanssita Mikis
Theodorakisin humppasävelten tahdissa. Angelopoulos oli syvästi
vasemmistolainen taiteilija, joka käsitteli kreikkalaisten myyttien ja
identiteetin sekavaa tilaa. Taustalla oli perheen omiakin tragedioita: Kreikan
sotilasjuntan aikana 1960-luvulla Theon isä pidätettiin ja karkotettiin, ja
1970-luvulla Theon vaimo murhattiin.
Tuskin suurta iloa olisi tullut trilogian kolmanteenkaan elokuvaan, joka olisi
käsitellyt Kreikan 2000-lukua. Minkähän näkemyksen Angelopoulos olisi ottanut
Kreikan talouskriisiin? Todennäköisesti mikään ei olisi muuttunut, vaan Kreikka
ja Balkan olisivat edelleen kulkeneet kohti tuntematonta pimeää.
Angelopoulos oli etsijä. Kahdessa elokuvassa päähenkilön nimikin on vain ”A”.
Hän on selittänyt tätä aakkosilla, mutta kyllähän A:ssa selvästi on myös Angelopoulosta
itseään. Etsijänä hän löysi ankaria näkökulmia varsinkin Balkanin kurjuuteen.
Elokuvallisesti mielenkiintoinen löytö oli omaperäinen takaumatekniikka, joka
ei perustunut leikkaukseen. Takaumiin ei siirrytä leikkaamalla vanhaan aikaan,
vaan pysytään ikään kuin kuluvassa ajassa ja tapahtuminen siirtyy vanhaan
henkilöiden kautta. Yhdellä ja samalla otoksella ollaankin yhtäkkiä menneessä
ajassa.
Kun Angelopoulos 1998 otti Cannesissa vastaan parhaan elokuvan palkinnon Ikuisuudesta ja päivästä, hän sanoi:
”Minä kuulun siihen sukupolveen, joka hitaasti lähestyy uramme loppua.” Hänen
omia ihanteitaan olivat F.M. Murnau,
John Huston, Howard Hawks, Raoul Walsh,
Orson Welles ja Michelangelo
Antonioni. Elokuvaa hän opiskeli Pariisissa Jean Rouchin elokuvainstituutissa IDHEC:ssä.
Theodoros Angelopoulos oli myös ohjaaja, joka noudatti Robert Bressonin periaatetta: ”Hyvä elokuvaohjaaja käyttää
kinematografian keinoja ja käyttävät kameraa luomiseen. Kinematografia on
kirjoittamista liikkuvilla kuvilla ja äänillä.”
Angelopoulos käytti myös vanhan koulukunnan näyttelijöitä, kuten Marcello Mastroiannia, Serge Reggiania,
Bruno Ganzia, Harvey Keitelia ja Michel
Piccolia.
Elokuvat tämän jutun takana:
Odysseuksen katse (1995)
Ikuisuus ja päivä (1998)
To livadi pou dakryzei (2004)
I skoni tou hronou (2008)
kari.naskinen@gmail.com