Näytelmän uusiksi panneet nuorenpolven tekijät ovat lähteneet siitä, että kansallinen suruaika on nyt ohi. Historia muistetaan, mutta enää ei tehdä samanlaista surutyötä kuin Väinö Linnan romaanitrilogian ilmestyessä 1959-62. Tuon surutyön jääminen vuoden 1918 jälkeen jäi myöhäiseksi, koska tilanteet Suomessa olivat heti tuoreeltaan edelleen liian vaikeita. Valkoista valtioterroria oli vaikea lähteä tuoreeltaan perkaamaan, ja yhtä hankalalta tuntui analysoida niitä syitä ja seurauksia, joita liittyi punaisten kapinallisten tekoihin.
Sitten tultiinkin jo Lapuanliikkeen ja 1930-luvun oikeistodiktatuurin vuosiin ja lopulta kahteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tarvittiin Linnan romaanit, ennen kuin kansalaissodan ja sitä edeltäneiden vuosien kurjat tapahtumat vasta voitiin ottaa kunnolla laajempaan käsittelyyn. Suomen kannalta oli ehkä hyvä, että kansalaissodan kaikkia asioita ei ehdittykään heti setviä, sillä jos olisi, ei talvisotaan olisi ollut yhtä helppoa saada yhtenäistä kansaa taistelemaan.
Surutyön alku yritettiin tietenkin valkoisten puolella mitätöidä sekä kirjallisuusarvostelijoiden että historioitsijoiden toimesta. Maalaisliittolainen kulttuurivaikuttaja Jouko Tyyri kirjoitti suhtautuvansa kirjan ensimmäiseen osaan vastahakoisesti, koska Linna ei päässyt tavoitteeseensa ja koska henkilöiden kuvaus ei ollut kiinnostavaa. Kun kirjallisuuslehti Parnasso vuonna 1960 kysyi 15 kirjallisuusekspertiltä, mitkä olivat 1950-luvun parhaat suomalaiset romaanit, Täällä Pohjantähden alla mainitsi vain Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Nils-Börje Stormbom.
Historioitsijat puolestaan sanoivat, että Linnan ei pitäisi ollenkaan tulla heidän osaamansa historiankirjoituksen puolelle.
KAIKKI IHMISET
OVAT SAMANLAISIA
Näytelmän ensimmäinen kuva on viitteellisesti lavastettu iso näyttämö, jolla on noin 20 tuolia. Tuoleilla on vaatteita. Näyttämölle alkaa kävellä ihmisiä alusvaatteisillaan. Kukin menee oman tuolinsa luo ja alkaa pukeutua.
Dramaturgi Ari-Pekka Lahti ja ohjaaja Juha Malmivaara halunnevat tällä alkuasetelmalla sanoa, että kaikki me ihmiset olemme periaatteessa samanlaisia ja samanarvoisia. Kuitenkin vain periaatteessa, sillä paljon merkitsee se, millaiseen perheeseen sattuu syntymään. Niin kuin nykyisinkin.
Sitten alkavat tapahtumat Pentinkulmallakin ja kahtia jakautunut kansa ottaa ja joutuu ottamaan paikkansa. Torpparit, kirkkoherra, muurari, paroni, köyhät, rikkaat, punaiset, valkoiset.
Näytelmän ensimmäinen repliikki ei ole Linnan lähes raamatulliselta vaikuttava ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, vaan kolme miestä esittää mielipiteitään. Vuorosanat varmaankin ovat Linnan tekstiä, mutta katsoja ei vielä tunne, keitä puhujat ovat. Alku on muutenkin hakemista, oli ainakin minulla. Ensimmäinen tunti vaikutti siltä kuin Täällä Pohjantähden alla olisi nyt jonkinlainen show.
Vasta väliajan jälkeen näytelmä saa itsestään kunnolla kiinni. Ari-Pekka Lahti sanoo käsiohjelmassa, että Linnan ”teos antaa mahdollisuuden emotionaaliselle reissulle menneiden sukupolvien kanssa”. Näin ei kuitenkaan täysin käy, en saanut siitä nimenomaan sellaisia tunnetta koskettavia tarttumakohtia, jotka olisivat sykähdyttäneet niin kuin oli käynyt tätä ennen neljässä eri teatterissa näkemieni Pohjantähtien kanssa. Hassulta tuntui, että 1918 teloitetun punikin pojanpoikana katsoin näytelmää nyt kuin mitä tahansa näytelmää ilman minkäänlaista tunnelatausta – viha pysyy, mutta suruaika minullakin ohi?
TILA ON
KOHTAAMISPAIKKA
Koreografian suunnitellut tanssitaiteen maisteri Panu Varstala kirjoittaa käsiohjelmassa tilallisesta pinnasta kohtaamispaikkana, aineellisesta maisemasta ja historioiden muodostelmasta. Tällaisista asioista on siis kysymys, kun Pohjantähden väki liikkuu ja heiluu. Välillä vain on koomista, kun joku henkilöistä repliikin sanottuaan lähtee kävelemään kuin kenguru. Mitään symboliikkaa en tästä koikkelehtimisesta tavoittanut.
Näytelmän selväksi päähenkilöksi on nostettu Koskelan torppariperheen vanhin poika Akseli. Hän ei ole vielä syntynytkään näytelmän alussa, mutta istuu jo valmiiksi aikuiseksi puettuna näyttämön etuosassa. On siinä hiljaa niin pitkään kuin nuorukaisvaihe myöhemmin koittaa.
Akselia näyttelee Tapani Kalliomäki. Komea suoritus roolissa, jonka painoarvo näytelmän toisessa osassa tulee olemaan vielä suurempi. Kalliomäen maneeriton näytteleminen korottaa hänet viimeistään nyt siihen Lahden teatterin suurimpien näyttelijöiden joukkoon, jossa tätä ennen ovat mm. Ola Johansson ja Pekka Räty.
Toinen vahva näyttelijä on Jarkko Lahti, joka tätä ennen tunnetaan lähinnä nyrkkeilijä Olli Mäen roolistaan elokuvassa Hymyilevä mies (2016). Lahti on Lahdessa vierailijana ja esittää kolmea roolia jämerän vakuuttavasti: kirkkoherran poikaa Ilmari Salpakaria, Laurilan perheen häädöstä vastaavaa upseeria ja punapäällikkö Hellbergiä. Ilmari Salpakarin osuus fasistisena valkoisena jää pieneksi, mutta rooli saanee lisää tilaa seuraavassa osassa.
Kummallinen kohtaus on sian kuolema. Hiski Grönstrand röhkii ja kuolee. Täysin turha. Toinen eläin on suolla huutava kurki, jota esittää Paavo Kääriäinen, ja tämä toimii. Vasta kotona käsiohjelmasta luin, että Kääriäinen esitti myös hevosta, oli mennyt ohi silmien.
Näytelmän jälkeen oli joidenkin kanssa puhetta siitä, että tällainen versio näytelmästä on vaikeaselkoinen sellaisella katsojalle, joka ei Linnan teoksia tunne. Niin on, mutta jos suomalainen ei Pohjantähteä tunne, hän ei ole vielä valmis ihminen.
kari.naskinen@gmail.com
