Suomi kylläkin on Naton kumppani ilman varsinaista jäsenyyttä, mutta periaatteessa Brzezinski tietenkin näki tilanteen oikein, kun vertasi Suomen rauhallista ja Ukrainan ärhentelevää Venäjän-politiikkaa.
Suomen ja Venäjän ulkopolitiikoista ja maiden keskinäisistä suhteista keskusteltiin eilen Aleksanteri-instituutin tilaisuudessa Helsingin yliopistossa, jossa useaan otteeseen tuli esille se, että Venäjän ulkopolitiikka on aina ollut selvästi sidoksissa Venäjän sisäpolitiikkaan. Kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg Tampereen yliopistosta sanoi, että Venäjän identiteettiin kuuluu oleminen suurvaltana ja tätä mieltä on myös kansa.
”Venäjän johto haluaa vakuuttaa kansan siitä, että Venäjä on edelleen suurvalta, vaikka väkiluku- ja bkt-tilastot ovat menneet alaspäin. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumat heijastuvat nimenomaan tästä taustasta”, sanoi Forsberg.
”Suurin ongelma ja samalla yksi Venäjän politiikkaa selittävä tekijä on se, että Venäjä ei ole saanut tahtomaansa tasa-arvoista asemaa ja vaikutusvaltaa suhteessa länteen. Venäjällä ei ole ollut kykyä tarkastella lännen toimia muussa kuin siinä valossa, että niillä tähdätään Venäjän nujertamiseen.”
Ministeri Jaakko Iloniemi vertasi Venäjän ulkopolitiikan lähtökohtia siihen, millaisia ne ovat Suomessa: ”Meillä ulkopolitiikkaa hoidetaan eri tavalla, linjat eivät muutu presidenttien tai hallitusten vaihtuessa. Tarja Halosesta siirryttiin Sauli Niinistöön, mutta ulkopolitiikka on jatkanut tutuilla raiteillaan. Poliittisten voimasuhteiden muutokset sisäpolitiikassa eivät siis vaikuta ulkopolitiikkaan.”
Forsberg sanoi tähän täydennykseksi, että Suomen ulkopolitiikassa perustoive on se, että mikään ei maailmassa muuttuisi. Siis ei Suomen kannalta.
Valt. tri Hanna Smith on juuri aloittanut eurooppalaisen hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtajana. Väitöskirjassaan hän käsitteli Venäjän suurvaltaidentiteettiä. Aleksanteri-instituutin tilaisuudessa hän sanoi, että Venäjän ulkopolitiikkaa Suomen suhteen on kuluneiden sadan vuoden ajan auttanut se, että Suomi tuli Venäjälle tutuksi ja läheiseksi sinä aikana, kun Suomi kuului Venäjään 1809 - 1917.
”Kun Suomi itsenäistyi, tilanne oli tietenkin aivan uusi ja alku oli opettelua. Kahdenvälinen tilanne ei alkuun ollut mitenkään paineinen, mutta maailman mullistukset sitten johtivat kuitenkin sotaan 1939. Kun Neuvostoliitto loppui, nähtiin Suomi taas hyvin myönteisessä valossa – ehkä myönteisimmässä koko Suomen itsenäisyysajan historiassa”, sanoi Hanna Smith.
Iloniemikin otti esille itsenäisyytemme alkuvaiheen, joka oli hapuilevaa: ”Ulkoasiainhoito oli taapertelua. Suomen suhteet Venäjään olivat jonkinlaisessa välitilassa, eikä osaamista ollut oikein muilla kuin jonkin verran Mannerheimilla, joka sentään tunsi kansainvälisiä ympyröitä. Toinen oli Paasikivi, jolla kansainvälisen pankkitoiminnan kautta oli jonkinlaista osaamista tuolta sektorilta.”
”Pohdintaa aiheutti moni asia, esimerkiksi se, miten ulkopolitiikka ja alkuun saatu demokraattinen kehitys nivottaisiin yhteen”, sanoi Iloniemi.
”Tilanteet olivat hankalia, kun vielä talouselämän piirit olivat kesällä ja vielä syksylläkin 1917 epäilleet koko itsenäisyyshankkeen järkevyyttä, koska talousmiehet pelkäsivät, että itsenäistymisen jälkeen menetettäisiin tärkeät Venäjän markkinat.”
”Mutta melko hyvinhän Suomi kaikkiaan on ulkopolitiikassaan onnistunut. Otetaan vain huomioon se, että Suomi ei ole ollut sadan vuoden itsenäisyyden aikana sodassa kuin viisi vuotta”, sanoi Iloniemi.
KRUUNAAMATON KUNINGAS
KERAVAN TEATTERISSA
Suomen politiikan yksi kiperä vaihe oli, kun Suomesta yritettiin tehdä kuningaskuntaa. Ei onnistunut, mutta kruunaamattomana kuninkaana pidetään ennen itsenäistymistä vaikuttanutta Leo Mecheliniä, valtiomies, oikeustieteilijä, talouselämän vaikuttaja ja kansallisen oikeustaistelun johtaja Suomen autonomian aikana.
Suomen ja Venäjän suhteita Mechelin tarkasteli oikeuskysymyksenä. Hän muotoili systemaattiseksi opin, jonka mukaan Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio ja tasaveroisessa unionisuhteessa Venäjään. Mechelin myös levitti tätä oppia vuosien ajan ulkomaille, ja hänen näkemyksensä on katsottu muodostuneen Suomen ja Venäjän välisen oikeustaistelun lähtölaukaukseksi.
Sortovuosien aikana Mechelin toimi perustuslaillisten keulakuvana ja johti passiivista vastarintaa, vuodet 1903-04 maanpaossa. Sortokausien välisenä ajanjaksona 1905-08 hän johti Mechelinin senaattina tunnettua Suomen ensimmäistä poliittista hallitusta. Sen aikana toteutettiin eduskuntauudistus.
Mechelin vakiinnutti sekä Suomessa että ulkomailla sitä käsitystä, että Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio. Mechelinistä ei eilisessä tilaisuudessa puhuttu, mutta perjantaina 8.9.2017 saa Keski-Uudenmaan Teatterissa ensi-iltansa Heikki Lundin kirjoittama näytelmä Mechelinistä.
kari.naskinen@gmail.com
