Kansalaissodan jäljiltä Suomen kansa oli kahtia jakautunut, mutta Ketola etsi kolmatta tietä. Vuoden 1930 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli 66, äänistä meni porvaripuolueille 64 % ja sosialistisille puolueille 36 %. Ketola ei luultavasti äänestänyt. Lapuanliikkeen miehet eivät ymmärtäneet Ketolan pasifistista kolmannen tien linjaa, vaan kävivät hakemassa hänet yöllä muilutuskyytiinsä. Ensin pahoinpitely Lapualla ja sitten mustan auton nokka kohti itärajaa.
Muilutukset saivat nimensä lapualaisista Jaakko ja Jussi Muilusta, jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja sellaisiksi oletettuja, toisia vain naapurikuntiin, mutta pahimpia Suomen ja Neuvostoliiton rajavyöhykkeelle asti. Muilutusten kohteiksi joutuivat mm. Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kansanedustajat Eino Pekkala, Jalmari Rötkö ja Asser Salo, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila ja lopulta entinen presidentti K.J. Ståhlberg, vaikka hänestä nyt ei kommunistia saanut millään.
Romaanitrilogian kirjat ovat Taivaanraapijat (2005), Kylmien kyytimies (2007) ja Ikitie (2011). Antti-Jussi Annilan ohjaama elokuva kuvaa sitä, mitä Ketolalle tapahtuu, kun muiluttajat ovat rajavyöhykkeellä ampumassa hänet, mutta pääsee karkuun ja joutuu Neuvostoliiton puolelle. Rajavyöhykkeelle oli mustan kyyditys-Fordin päästänyt ystävällisesti suomalainen rajavartija.
Ketola päätyy Petroskoin lähelle kolhoosiin, jossa Neuvostoliiton valtiollinen poliisi NKVD antaa hänelle uuden nimen. Kontrollia pitää koko ajan sotilastiedustelujärjestön GRU:n edustaja.
Kolhoosin muut asukkaat ovat Itä-Karjalaan saapuneita siirtolaisia Pohjois-Amerikasta. Kaikkiaan sieltä tuli arviolta 10 000 ihmistä, joista iso osa Karjalan tasavaltaan. Heidän kolhoosejaan oli ainakin Aunuksessa, Petroskoin lähellä ja Uhtuassa. Nämä ihmiset olivat tulleet auttamaan Neuvostoliittoa uuden ihanneyhteiskunnan rakentamisessa.
Tilanne on karmea. GRU pitää Ketolaa vakoojana, ja nyt hänestä yritetään tehdä kaksoisvakooja, joka raportoisi GRU:lle siitä, mitä kolhoosin väki puhuu ja ajattelee. Ketola ei suostu, ei allekirjoita mitään proopuskoita, eikä alistu muutenkaan minkäänlaiseen yhteistyöhön, ei kuoleman uhallakaan.
Stalinilainen paratiisi osoittautuu helvetiksi. Amerikassa oltuaan Ketola oli jonkin verran perehtynyt kirjailija-lehtimies Matti Kurikan teosofis-sosialistisiin kirjoihin, mutta todellisuus kolhoosissa ei vastannut niistä saatua kuvaa. Ainoan pienen lohdun Ketolalle tuo avioliitto, mihin hän lopulta lankeaa, kun Suomesta tulee valheellinen tieto, että hänen perheensä Kauhavalla on kuollut. Mikään ei silti muuta kokonaiskuvaa.
Josif Stalinin puhdistusten alkaessa kolhoosillekin tihkuu tietoja, että jossakin kolhoosissa on ihmisiä ammuttu, ja hätä vain kasvaa. Ketola on ollut kolhoosissa jo 6-7 vuotta, Suomessa sentään Lapuanliike on lakkautettu ja Vihtori Kosola kuollut, joten paluuta Suomeen pitää ruveta tavalla tai toisella yrittämään.
En ole nähnyt Annilan aikaisempia elokuvia, mutta Virossa kuvattu Ikitie on jämäkkää työtä. Ei mitään konstailua, vaan suoraa kerrontaa. Erinomaista on myös Rauno Ronkaisen kameranjälki, joka noudattaa perinteistä elokuvakerrontaa ilman ylimääräisiä tekotaiteellisia kommervenkkejä. Tuttu kuvaaja ennestään, Jussi-palkinnotkin Pahasta maasta (2005) ja Käskystä (2008).
Tommi Korpela Ketolan roolissa on vakuuttava. Ei taistele omantuntonsa kanssa, vaan pyrkii edelleen sille kolmannelle tielle tuli mitä tuli. Hänen uutena vaimonaan on television tanskalaisista sarjaelokuvista tuttu Side Babett Knudsen (mm. Vallan linnakkeen Brigitte Nyborg). Hänkin on luonnollisesti ymmällään ihanneyhteiskunnan paljastamista rumista kasvoista, mutta hän yrittää vain sopeutua.
Kolmas päähenkilö on GRU:n suomalaisperäistä Kallosta esittävä Hannu-Pekka Björklund, joka saa rooliinsa taitavasti sitä kaksinaamaista mulkkua, jota tässä pelissä tarvitaan.
kari.naskinen@gmail.com
