Bergman kuoli 89-vuotiaana 2007. Kansallisoopperan Syyssonaatista en tiedä, onko Bergmanin perikunta määrännyt sen esittämiselle joitakin maantieteellisiä ehtoja, mutta se on tosiasia, että eräänlaisia terapiaistuntoja nämä Syyssonaatin eri versiot ovat.
Syyssonaatissa kohtaavat maailmankuulu pianisti ja hänen tyttärensä. Aikaa edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta, eikä äiti vieläkään ymmärrä elämästä muuta kuin oman menestyksensä. Lapsenlapsikin on tänä aikana syntynyt ja kuollut onnettomuudessa, mutta äiti ei konserttikiireiltään ehtinyt pientä Erikiä nähdä. Äiti elää Mozartin ja Chopinin kautta, ja kun hän nyt vihdoin tulee käymään tyttärensä luona, tärkeintä on pyörähtää tyttären edessä ja esitellä Zürichistä ostamaansa hyvin istuvaa housupukua.
Olen katsonut elokuvan muutaman kerran, kävin myös Svenska Teaternissa, mutta tietyllä tavalla suomenruotsalaisen säveltäjän Sebastian Fagerlundin ooppera on jopa rajumpi niitä. Tämä johtuu ehkä musiikin voimasta, mutta myös siitä, että oopperassa mennään asioihin tiukemmin. Oopperan librettoon ei saa mahtumaan kaikkea sitä puhetta, mitä alkuperäisessä dialogissa on, koska oopperassa laulamalla ei tekstiä saa ulos yhtä paljon kuin puhumalla. Näin ydinasioihin hyökätään ikään kuin suoremmin ilman ”lähestymisvuorosanoja”.
Musiikin teho on suuri. Fagerlund alleviivaa tapahtumia niin hurjasti, että paikoin musiikin terävät viillot leikkaavat kohtauksia kuin veitsellä. Jo alkusoitto on sellainen, että se ennakoi jotain todella kipeää.
Ingmar Bergman oli naimisissa viisi kertaa ja sai yhdeksän lasta. Yksi vaimosta oli kuuluisa pianisti Käbi Laretei. Syyssonaatin pianistiäiti Charlotte ei varmaankaan kuvaa häntä, vaan enemmän Charlottessa on Bergmania itseään, jonka elämä suurena elokuvataiteilijana oli kiinni aivan muissa asioissa kuin omassa perheessä. Varmaan Kansallisoopperan katsomossakin eilen oli paljon meitä isiä ja äitejä, jotka tunsimme pistoja sydämissämme.
Teemoja on paljon muitakin. Charlotte ja tytär Eva löytävät vihdoin toisensa, mutta lopuksi Charlotte joka tapauksessa lähtee pois, kun ei kestä uutta paljauden tunnetta. Eva kirjoittaa vielä äidilleen kirjeen, jossa myöntää omiakin virheitään: olisi pitänyt kohdata äiti hellästi eikä vanhan katkeroituneen vihansa vallassa, ja että on olemassa sellainenkin asia kuin armo.
Tulee esille sekin, että sukupolvien ei pitäisi mennä eteenpäin ikään kuin pykälä kerrallaan, porras portaalta, vaan että vanhempien on ensin pidettävä huolta lapsistaan, mutta lopulta lasten on huolehdittava vanhemmistaan.
Oopperan libreton on tehnyt suomenruotsalainen Gunilla Hemming. On mielenkiintoista kuulla oopperaa toisella kotimaisella kielellä – sopii oopperakieleksi siinä missä muutkin. Kun Charlotten roolissa vielä on upeasti näyttelevä ja laulava Anne Sofie von Otter (kuvassa) ja Evana Erika Sunnegårdh, on tämä ”ruotsalainen terapiaistunto” täydellisen hieno kokemus. Elokuvasta poiketen oopperaan tuo lisävärinsä kuoro, joka toimii Charlotten minuuden jatkeena, ja oleellinen osa tätä jatketta on kuoron eli konserttiyleisön lumoutunut suhtautuminen suureen tähteen.
kari.naskinen@gmail.com
