Suomalaisen oikeiston perinnejulkaisu Kanava käy tällä hetkellä kovaa puolustussotaa vihol-lisenaan se historiallinen tosiasia, että Suomi toimi jatkosodassa Saksan liittolaisena. Kanavan uusimmassa numerossa (1/2009) asiaa käsitellään monen kirjoittajan voimin, ja esitetään kysymys, mitä väliä sillä on, käytetäänkö jatkosodasta termiä erillissota vai ei.Onhan sillä väliä. Kyllä jälkipolvienkin on tiedettävä, mitä on tapahtunut. Ei historialliseksi totuudeksi riitä se, mitä Tuntemattomassa sotilaassa kerrotaan.
Tähänkin "totuuteen" otetaan Kanavassa kantaa. Ruotsalainen historioitsija Krister Wahlbäck kirjoittaa, että Tuntemattoman sotamies Priha oli väärässä sanoessaan, että "Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi". Wahlbäckin mielestä asia on toisinpäin: "Eikö Suomi sittenkin 1991 Neuvostoliiton luhistuessa ja rintamaveteraani Mauno Koiviston ollessa tasavallan presidenttinä tullut lopulta voittajaksi, kun maa oli osoittanut olevansa syvemmässä mielessä voimakkaampi osapuoli?"
Kakkonen tai ykkönen, Suomi pääsi sodan lopputulokseen natsi-Saksan korvaamattomalla avulla. Eikä avunanto ollut yksipuolista, sillä Suomi myös auttoi Saksaa. Valpo teki yhteistyötä Gestapon kanssa ja luovutti muutamia suomalaisia juutalaisiakin Saksalle. Erillissota-teorian väitöskirjassaan murskannut Oula Silvennoinen sanookin, että Suomi ei selvinnyt jatkosodasta nuhteettomana parlamentaa-risena demokratiana tai oikeusvaltiona.
"Valtiollisen poliisin ja valvontaosaston toiminta osoittaa, miten myös meillä osittain samaistuttiin kansallissosialistien sodan päämääriin ja luonteeseen. Ymmärtääksemme sitä historiallista tilannetta, jossa jatkosota käytiin, on lakattava käsittelemästä Suomen sotaa poikkeuksena toisen maailmansodan kokonaistaseessa", sanoo Silvennoinen.
Jo kesäkuussa 1941 Helsinkiin saapui Saksan keskitys- ja tuhoamisleirijärjestelmän organisoimisesta vastanneelta Heinrich Himmleriltä erikoistehtävän saanut SS-Sturmbannführer Gustav vom Felde, joka heti otti yhteyttä Suomen valtiollisen poliisin johtoon. Suomeen perustettiin Einsatzkommando Finnland, jonka käyttöön asetettiin myös suomalaista henkilökuntaa.
Näin Suomi alkoi käydä maailmankatsomuksellista tuhoamissotaa Saksan rinnalla. Mukana tässä toiminnassa oli myös Suomen armeijan Päämajan alainen valvontaosasto. Sen hallinnoimalle sotavankileiri 3:lle Ruokolahdella koottiin aktiivisiksi kommunisteiksi epäiltyjä sotavankeja muilta suomalaisilta sotavankileireiltä. Syksyyn 1942 mennessä valvontaosasto oli luovuttanut 520 tällaista henkilöä Einsatzkommando Finnlandin käsiin. Silvennoisen tutkimusten mukaan kaikki säilyneet lähteet viittaavat siihen, että valvontaosaston luovuttamien vankien kohtalona oli pikainen teloitus, mistä Päämajan järjestelyosasto oli tietoinen. Einsatzkommando Finnlandin toiminta painottui Sallassa sijainneelle saksalaiselle sotavankileiri Stalag 309:lle, jossa silminäkijäkuvauksista päätellen vankien teloitukset pääasiassa tapahtuivat.
Kanavassa Silvennoinen tekee yhteenvedon: "Kysymys oli kommunistien ja juutalaisten erottelemisesta surmattaviksi muiden sotavankien joukosta."
Kanavan samassa numerossa käsitellään myös rintamakarkureiden teloituksia. Heikki Ylikankaan tutkimusten mukaan karkureita ja muita sotimisesta kieltäytyneitä suomalaisia ammuttiin rintamalla 250 viimeisenä sotakesänä 1944. Virallinen armeijan kontrolloima tieto on, että teloitettuja oli vain 63. Ylikankaan luku on suurempi, koska armeijan antama luku ei sisällä pidätyksen yhteydessä ammuttuja, rintaman takana ammuttuja eikä väkivaltaisissa kuulusteluissa surmansa saaneita.
Kovia juttuja, mutta Kanava-lehdessä vain levitellään käsiä: mitä väliä näillä asioilla enää on.
kari.naskinen@gmail.com
