Ingmar Bergman: sisällissota Ruotsissa

SF-kanalen on television maksukanava, joka on oikea aarreaitta. Sieltä tulee Svensk Filmindustrin elokuvia, jotka Suomessa esitettyinä ovat suomeksi tekstitettyjä. Ingmar Bergmanin tuotantoa pyörii kanavalla jatkuvasti, ja tällä viikolla katsoin kolmannen kerran hänelle harvinaisen sotaelokuvan Häpeä (1968). Kolmannen kerran se vaati, jotta pääsin kunnolla sisään. Vietnamin sota oli tuolloin kauheimmillaan, mutta Häpeä kertoo Ruotsissa. On mielenkiintoista katsoa, miten Bergman kuvaa sotaa Ruotsissa, jossa sellaista kriisiä ei ole ollut yli 200 vuoteen.

Tässä Bergmanin ainoassa sotaelokuvassa ei varsinaisia taistelukohtauksia ole, vaan kysymys on yksilötasolla syntyvistä konflikteista. Jan ja Eva Rosenberg (Max von Sydow ja Liv Ullman) ovat eläkkeelle jääneitä orkesteriviulisteja, jotka ovat muuttaneet maaseudun rauhaan jollekin saarelle. Ruotsissa joka tapauksessa ollaan, koska rahat ovat kruunuja ja Volvoilla ajetaan. Jan ja Eva eivät ole poliittisesti erityisen aktiivisia, kunhan välillä äänestämässä ovat käyneet. Sitten elämä kuitenkin muuttuu, kun heidän kotinurkillaankin alkaa tapahtua. Bergman käsittelee muuttuvia tilanteita niin, että näkee moraalisen rappion ja sen häpeän, jota varsinkin Eva tuntee jopa ”vääränlaisia” unia nähtyään.

Vähitellen meille katsojille selviää, että kysymyksessä on sisällissota. Jan ja Eva musertuvat siihen rakoon, joka jää eri ideologien väliin. Heillä itsellään ei ole näihin ideologioihin osaa eikä arpaa. Sekavaa on, kun vastakkain on kaksi sotilasjoukoilta näyttävää puolta ilman mitään tunnuksia ja lisäksi siviilivaatteissa oleva porukka, jonkinlainen kansalliskaarti. Kaksi taiteilijaa joutuvat tässä vaikeaan välikäteen, koska puolueettomiksi ei sodan vallitessa saa jäädä. Joku sanookin, että taiteilijat ovat velttoja, mikä tosin ei yleisesti ottaen pidä paikkaansa ainakaan enää, kun nimenomaan taiteilijat ovat selvästi rauhanaktivisteja, eivätkä väkivallan kannattajia.

Tuolloin puoli vuosisataa sitten ei ollut somea eikä muutakaan sellaista informaatiovaikuttamiseen kykenevää toimintaa kuin nyt. Jotain kuitenkin oli, ja kun Eva pakotetaan tv-kameran eteen kommentoimaan tilannetta, hänen vastauksensa päälle väärennetään toisella äänellä lausunto haastattelijan haluaman kannan mukaisesti. Muutenkin ihmisiä syytetään vääristä mielipiteistä, jotka eivät voittajaosapuolelle sovi. Haastattelijaa esittää Ruotsin elokuvan uuteen aaltoon tulossa ollut Vilgot Sjöman, joka jo oli ehtinyt ohjata elokuvia nuorison poliittisesta aktivisoitumisesta. Hämmennystä ja tuomitsemistakin Sjöman oli aiheuttanut jo elokuvillaan Olen utelias -keltainen ja Olen utelias – sininen.

Sodassa kaikki on mahdollista. Me sen Suomessa tiedämme. Naapuri naapuria vastaan, veli veljeä vastaan. Kun Häpeässä kunnan entinen pormestari (Gunnar Björnstrand), nyt häviölle joutuneiden joukkojen eversti, pitää kostoksi tappaa, antavat toisen puolen miehet aseen Janille, joka niin ikään kostoksi pakotetaan teloittamaan pormestari. Sodissa uhreiksi joutuvat aina myös sivulliset, niin tällä saarella kuin nyt myös Ukrainassa ja Gazassa. Lopulta Jan itsekin muuttuu väkivaltaiseksi, kun millään ei enää ole väliä ja kun sota loitontaa ihmiset normaalista elämästä.

Elokuva loppuu luultavasti unijaksoon, painajaiseen, kun unista on jo aiemminkin ollut puhetta. Jan ja Eva ostavat paikan kalastusveneestä, jolla pääsee pois saaresta. Vene lähtee siltä näyttäen, että suuntana on määränpäätön avomeri. Poispääsy kuitenkin vaikeutuu, kun veneen moottori sammuu ja mukana olevat ihmiset joutuvat soutuhommiin. Matkanteko soutamalla osoittautuu kuitenkin hankalaksi, kun vene jää jumiin edessä vedessä olevien sotilaiden ruumiiden takia.

Bergman itse ei ollut täysin tyytyväinen tähän kotisaarellaan Fårössa tekemäänsä elokuvaan. Hän myönsi, että amerikkalaiset ja japanilaiset ovat parempia sodan todellisuutta kuvaamaan. Eikä Bergmanilla ollut vastausta vaihtoehtoiseen toimintaan, ei edes siinä lopun unijaksossa. Tai oli yksi: veneenomistaja menee muiden näkemättä laidan yli ja hukuttautuu. Luovuttaa. Yllättävää, jos Bergman olisi luovuttanut, koska Bergman ei ollut ”veltto taiteilija”.

Sodat ovat häpeällisiä, ja tähän sopii Martti Ahtisaaren toteamus: ”Sodat ja kriisit eivät ole väistämättömiä, ne ovat seurausta ihmisten toimista. Kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa, jos vain on poliittista tahtoa”

kari.naskinen@gmail.com