Kävin katsomassa Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet aidossa ympäristössä. Sitä on nyt esitetty syyskuun alusta lähtien Kino Laikassa Karkkilassa ja menestys on ollut erinomainen. Muualla maassa esitykset alkavat ensi viikolla. Toissa vuonna avatun Laikan perustivat Aki Kaurismäki ja kirjailija Mika Lätti, joka ennen elokuvan alkua kävi toivottamassa yleisön tervetulleeksi ja kertoi esimerkiksi viime viikonvahteen 20 näytöksessä olleen yhteensä 1700 katsojaa. Aito on ympäristö siinäkin mielessä, että Laika toimii Högforsin vanhan ruukin alueella entisen emalilaitoksen tiloissa. Elokuvassa taas päähenkilö Holappa on töissä valimossa, josta kuitenkin saa potkut ryyppäämisen takia
Kun aikaa oli, perehdyimme tähän 15,5 hehtaarin kokoiseen alueeseen muutenkin. Vaikka lähes sata vuotta kestänyt raudanvalmistus loppui jo 1916, niin valimotoiminta jatkuu edelleen Componenta Oyj:n toimesta entisissä tiloissa. Muutenkin tilat ovat aktiivisessa käytössä, kaupungintalo, kirjasto ja Kelakin sijaitsevat nykyisin valimokiinteistössä. Alueella toimivat myös Ruukkimuseo Senkka, Suomen valimomuseo ja Karkkila-Högforsin työläismuseo.
 |
| Kaupungintalon ja Kelan sisääntuloaula. |
Elokuvateatterin perustivat Kaurismäki ja Lätti sen jälkeen, kun Kaurismäen aikaisempi teatteri Andorra joutui lopettamaan Helsingissä 2019, koska Andorran ja sen kupeessa olevien Corona-ravintolan ja Kafe Moskvan vuokrasopimus Rakennusmestarien talossa loppui. Andorrasta tuotiin Karkkilaan istuimet, ja sen verran Kuolleissa lehdissä viitataan Andorraan, että elokuvassa olevan löytökoiran nimeksi Alma antaa Charlien – vanha teatteri Eerikinkadun ja Fredrikinkadun kulmassa oli Bio Charlie, jonka tilalle Andorra perustettiin 1987. Laika-teatterin baarin myyntitiski on New Yorkista, ollut monessa elokuvassakin, ja baarin nimi on La Moderne, josta kertova nimikyltti on elokuvasta Le Havre (2011).
Kaurismäki itse on asunut ainakin talvet Portugalissa vuodesta 1990 alkaen, ja Karkkilassa hänellä on ollut toinen koti jostain 80-luvulta alkaen. Melko hiljaista oli eilen Karkkilassa, yksi asvaltointityö oli menossa ja puukirkon yhteydessä olevalla hautuumaalla haravoitiin ensimmäisiä varisseita lehtiä pois. Vaan eipä ole asukkaitakaan kuin 8600. Kun menimme kaupunkikierroksen jälkeen Laikaan, siellä oli ison SAK:laisen veteraaniryhmän mukana myös yksi tuttu, Lahden Wanhojen Tovereiden (SDP) puheenjohtaja Reijo Päivärinta. Hän kuuluu myös Wanhojen Tovereiden valtakunnallisen järjestön hallitukseen, jonka puheenjohtaja on Lahden entinen kaupunginjohtaja Kari Salmi.
Päivärinnan kanssa siinä kävimme läpi tietenkin politiikka-asioitakin, joista Päivärinta muisti, että Suomen punaisimmat kunnat olivat aikoinaan Karkkila, Kemi ja Kolari. Enää ei Karkkila ole punainen, sillä kaupunginvaltuuston 35 jäsenestä on demareita vain kuusi ja vasureita viisi.
Sitten alkoikin elokuva klo 14 ja 110-paikkainen sali oli vähän yli puolillaan. Esityksen jälkeen totesimme Päivärinnan kanssa, että taattua tavaraa. Kysymys on Kaurismäen tapaan isoista asioista. Rapajuopon Holapan (Jussi Vatasen) asia on vaikea, mutta kuten ennen oli rakkaus Piiroisen pässiäkin nopeampi, niin nyt rakkaus on lopulta viinanjuontia tärkempi. Kaikkea rakkaus ei kuitenkaan voita. Kun työkaveri Huotari (Janne Hyytiäinen) valimolla moittii Holappaa tupakoinnista, että haluatko tuolla menolla syövän, niin Holappa vastaa, että väliäkö sillä, kuoleeko keuhkosyöpään vai pölykeuhkoon.
Työpäivän jälkeen nämä työmaaparakissa asuvat miehet lähtevät tietenkin baariin, jossa Huotari laulaa karaokessa nuotin vierestä Syyspihlajan alla. Kaurismäkeläisittäin kuuluu asiaan, että seuraava laulaja vetää komeasti Schubertin jonkin sonaatin. Oleellisempi asia tuossa ravintolaillassa on, että Holappa näkee viereisessä pöydässä istuvan Ansan (Alma Pöysti) ja tämä näkeminen johtaa johonkin suurempaan.
Huonosti menee Ansallakin. Saa potkut marketista, jossa hänen yksi tehtävänsä on halvennushintatarrojen paneminen ruokapakkauksiin ja kovin vanhaksi menneiden pakkausten vieminen roskiin. Yhtä pientä yliaikaista leipäpakettia hän ei kuitenkin heitä roskiin, vaan panee taskuunsa. Vartiointiliikkeen kyylä huomaa tämän ja lopputilihän siitä tulee siltä seisomalta. Kaksi Ansan työkaveria on paikalla ja sanovat, että eipä tuo paljon rassaa, kun näillä nollatuntisopimuksilla pärjää siinä missä leipäjonossa seisomisellakin.
Lauri Timosen uudessa Robert Bresson -kirjassa Kaurismäkeä verrataan Bressoniin. Kuolleissa lehdissä tulee yleisöä pois Kino Ritzistä, ja joku katsoja sanoo nähdyn zombielokuvan (Jim Jarmusch) muistuttaneen Bressonia. Tällaista kaurismäkeläistä lakonista huumoria on taas runsaasti. Samoin on tuttua se, että asiat tässä työelämän jälleen huonontuvassa historiassa ovat ikuisia, minkä takia elokuvan tapahtumia ei ole syytä sijoittaa mihinkään erityiseen aikaan. Nytkin Ansa kuuntelee radiosta Ukrainan sotatapahtumista, mutta muuten ollaan muutaman vuosikymmenen takaisessa ajassa. Ei Kino Ritziäkään ole ollut 35 vuoteen. Ehkä tapahtumapaikka sentään on Helsinki päätellen vihreistä raitiovaunuista. Mutta ei tästä enempää, kun elokuvasta muutenkin on niin paljon kerrottu ja ensi viikolla kerrotaan lisää. Elokuva isolla ja paksulla E:llä.
Jatkoa seuraa marraskuussa, kun Ranskassa asuvan kroatialaisen Veljko Vidakin dokumenttielokuva Kino Laikan rakentamisesta tulee ensi-iltaan.
kari.naskinen@gmail.com
