Lahtarit ampuvat teloitusriviin määrätyt punikit, minkä jälkeen siirrytään takaumana Täällä Pohjantähden alla -näytelmän alkutapahtumiin ja kelataan sitten siitä eteenpäin aikajärjestyksessä. Käsittelyssä on Väinö Linnan romaanin kaksi ensimmäistä osaa, mutta näytelmä loppuu lyhyeen kohtaukseen talvisodan alkamisesta – enteileeköhän Pyynikille ensi kesäksi toista Pohjantähti-näytelmää? Kalle Holmbergin ohjaamina 90-luvun puolivälissä esitettiin Pyynikillä ensin Akseli ja Elina sekä sen jälkeen Pohjantähden alla.
Vaikka
Linna ei näytelmiä
kirjoittanut, hänen romaaneistaa on sovituksina tullut hienointa
suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Tämän
esityksen on sovittanut kokenut näytelmäkirjailija ja dramaturgi
Sami
Keski-Vähälä ja
tulos on erinomainen. Ohjaaja Antti
Mikkolalla on
vankka pohja tähän näytelmään, sillä 1995 hän oli Pyynikillä
avustajana
useammassa pienessä sivuroolissa, myös valkoisten
teloituskomppaniassa, joka ampui Koskelan veljekset.
Kolme muutakin näyttelijää tulevat nyt tuolta lähes 30 vuoden
takaa, Aimo Räsänen, Jyrki Mänttäri ja Esa
Latva-Äijö, joka
esitti Akseli Koskelaa ja nyt hän on Jussi Koskelan
roolissa.
Näytelmä ja näyttelijät ovat erinomaisia.
Kun teosta vähemmän tuntevat katsojat selviävät alun
kovauhtisestä, pätkittäisestä kerronnasta, niin loppu on suurinta
suomalaista draamaa. Katsomo pyörii oman kokemukseni mukaan
poikkeuksellisen paljon ja näkymät kuuteen eri kerrontakohteeseen
toimivat hyvin. Ilmeisen vaativaa tällaisessa
näyttämö/katsomo-kompleksissa on tehdä sujuviksi ja
sisällöllisestikin merkittäviksi nekin kohdat, jolloin näkymä
katsomosta on juuri vaihtumassa seuraavaan.
Näyttelijävalinnoissa sen sijaan on jonkin verran uuden ajan ilmettä. Esimerkiksi Akseli Koskelan ei enää tarvitse olla sellaiselta karskilta tyypiltä vaikuttava, kuten ovat olleet mm. Aarno Sulkanen ja Ilkka Koivula, jotka lyövät nyrkkiä pöytään saadakseen viestintä perille. Verneri Lilja on omalla tavallaan hienostuneempi, joka luottaa enemmän hengen kuin fysiikan voimaan. Pyynikillä Akselin esikuva on lähinnä räätäli Halme, vaikka lopulta toimeen tarttuukin kovin ottein. Sopii hyvin, että hentorakenteisen, sileäkasvoisen Verneri Liljan muistaa viime kevätkaudelta Kansallisteatterin näytelmästä Nuoret idealistit.
Näyttelijöistä enin osa on TTT:n näyttelijöitä, osa eläkkeellä jo olevia. Parhaiten mieliin jääneet näyttelijät:
Verneri Lilja (Akseli Koskela)
Ella Mettänen (Elina Koskela)
Petra Ahola (Ellen Salpakari)
Tom Lindholm (Adolf Halme)
Aimo Räsänen (Otto Kivivuori)
Esa Latva-Äijö (Jussi Koskela)
Jukka Leisti (paroni)
Leistillä on hauskat kontrastiroolit, sillä paronin lisäksi hän näyttelee myös Leppäsen Preetiä, laidasta laitaan. Ainoa jonkin verran överiksi menevä rooli on Samuli Mujen Anttoo Laurila, joka näyttää jokaisessa kohtauksessaan vain känniseltä meuhkaajalta. Eikä Laurilan lapsiperheen häätö ole yhtä raju kohtaus kuin kirjassa ja elokuvissa, vaan muistuttaa enemmän yksittäisen juoppohullun rentun viemistä putkaan.
Käsiohjelmassa Keski-Vähälä sanoo Linnan tragediasta, että sodat käydään aina niiden voimin, jotka ovat viattomia. Uhrit ovat aina jonkun veljiä, siskoja, lapsia, isiä tai äitejä. Pohjantähti puhuu väkevää kieltä siitä, mitä tapahtuu, jos emme näe jokaista yhteisömme jäsentä arvokkaana ja tarpeellisena.
Omalla listallani kaikkien aikojen paras Pohjantähti on ollut Raija-Sinikka Rantalan 5,5-tuntinen ohjaus Lahden kaupunginteatterissa 1989. Varsinkin näytelmän loppu oli yksi suurimpia tunteita koskaan herättänyt kohtaus.
kari.naskinen@gmail.com
